Tuulikki Ukkola

Tyhjänpuhumisen Suomen mestari, yritysvalmentaja Jari Sarasvuo tekaisi Aamulehteen kirjoituksen, joka toi kirjoittajalle ainakin hetkeksi julkisuutta ja mielihyvää. Sitähän Sarasvuon kaltaiset yritysvalmentajat, helppoheikit, "nilkit, loiset ja satiaiset" haluavat.

Ilman julkisuutta Sarasvuo ei olisi mitään. Sitä hän tarvitsee myydäkseen itseään yrityksille, kunnille ja seurakunnille. On todella saavutus, että paskanjauhamisella voi Suomessa tulla miljonääriksi.

Ilman huomiotaloutta ei tule rahaa. Sarasvuo on mm. yrittänyt organisoida verokapinaa. Lokakuussa 2008 hän toivoi lamaa, koska vaikka silloin kaikki kärsivät, vahvojen suhteellinen asema paranee. Ilmeisesti Sarasvuon yrityksellä menee nyt todella huonosti, kun on pakko aukaista sielu koko kansan ällisteltäväksi.

Minua Sarasvuon purkaus ei yllättänyt. Tollo mikä tollo. Kirjoituksessaan hän kutsui itseään omassa työssään melkein Suomen mestariksi. Sekin kertoo jotain Sarasvuon mielenlaadusta.

Mutta se on yllättänyt, että järkevät yhteisöt, yritykset ja yritysjohtajat ovat ostaneet kalliita palveluita, joita kukaan ei ole tarvinnut ja joista kukaan ei ole hyötynyt, ellei vapaata luppoaikaa töistä lasketa hyödyksi.

Toimittajaurani aikana olen muutaman kerran joutunut istumaan yritysvalmentajien kiusattavana, jotta tulisin tehokkaammaksi ja innostuneemmaksi työntekijäksi. Ikävystyin kuoliaaksi. Päiväkotilasten leikeissäkin on enemmän järkeä kuin aikuisille ihmisille räätälöidyissä valmennuskursseissa.

Talouselämän haastattelussa 8.9. viime vuonna Sarasvuo rehvastellen sanoi: "Multa meni 20 vuotta tajuta, että olen ylpeä, pahansuopa paskiainen.”

Minä huomasin sen jo 1990-luvun alussa, kun Sarasvuo juonsi yhdessä Simo Rantalaisen kanssa Hyvät, pahat ja rumat -nimistä televisio-ohjelmaa.

Yksikään toimittaja ei ole kohdellut eikä kohtele haastateltaviaan yhtä törkeästi ja halveksivasti kuin Sarasvuo ja Rantalainen aikoinaan. Yksikään toimittaja ei kysynyt presidenttiehdokas Martti Ahtisaarelta, sattuiko lentokoneessa vahinko eli tuliko pissat housuun. Yksikään toimittaja ei ole koskaan vaatinut Mauri Pekkarista riisumaan peruukkia. Kaksikko vaati - suorassa tv-lähetyksessä.

Jari Sarasvuo on toiminut monessa mediassa toimittajana, mm. Iltalehdessä. Onneksi hänestä ei tullut toimittaja, hänhän pilaisi koko ammattikunnan maineen. Sarasvuosta tuli maallikkosaarnaaja, paskanpuhumisella rahaa jauhava "ylpeä, pahansuopa paskiainen".

Ilman julkisuutta ei olisi bisnestä. Sen alttarille on valjastettava vaimo, lapset ja uusi rakas. Oma intimiteetti on tuotava kaiken kansan töllisteltäväksi ja syytettävä siitä muita.

Pääministerin Vladimir Putinin ilmeet ja etenkin käytös paljastivat, kuka on isäntä talossa. Samalla tuli selväksi, että Putin haluaa olla isäntä myös naapurin emännän mökissä - kaasuputkelle lupa ja vähän äkkiä ja Anton-pojan pelastanut virkamies menköön kirkkoon laupeudentöihin.

Viron ulkoministeri lohdutti suomalaista virkaveljeään, että sellainen se Putin on aina ollut. Ei miehen käytöstä pidä vakavasti ottaa.

Mutta suomalaisetpa ottavat Putinin tosissaan. Presidentti on mielin kielin ja demarit leyhyttävät Venäjä-korttia ja kyselevät, ovatko suhteet Venäjään tällä hetkellä sillä tolalla millä niiden pitäisi olla.

Millä tolalla niiden sitten pitäisi olla? Pitäisikö meidän palata kremlologiaan ja alkaa tulkita kuvia ja ilmeitä, kuten demarit nyt tekevät?

70-luvun alussa Neuvostoliitolle kumarrettiin selkä vääränä. Demarien räyhäsiipi Paavo Lipposen johdolla oli viemässä Suomea Neuvostoliiton kainaloon niin aktiivisesti että Kekkostakin hirvitti. Erkki Liikanen esitti eduskunnassa rauhanlakia eli Neuvostoliiton arvostelun kriminalisoimista

Pitäisikö meidän suomettua uudelleen ja ryhtyä vakuuttamaan luottamusta, ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa? Kohta kai Jutta Urpilainen esittää YYA-sopimuksenkin palauttamista ja uutta rauhanlakia.

Demarit saisivat hävetä vaatiessaan paluuta nöyristelevään ulkopolitiikkaan. Venäjä-kortilla pelaaminen ei ole Suomen etu, turvautuipa siihen presidentti tai SDP:n puheenjohtaja.

Mitä tulee kaasuputkeen, se on Suomelle turvallisuusriski. Tiettävästi Putin on luvannut turvata aluksilla ja sukellusveneillä ja tarvittaessa vaikka armeijan voimin kaasuputken koskemattomuuden.

Ulkoministeriön entinen virkamies ja Venäjän-tuntija on varoittanut, että kaasuputken koskemattomuuden turvaamiseen vedoten Venäjä voi vaatia Suomen rannikolta jopa tukikohtaa. Turvallisuusuhasta on puhunut myös europarlamentaarikko Lasse Lehtinen.

Tasavallan presidentillä Tarja Halosella on täysi oikeus puolustaa kahta lautasta EU:n huippukokouksissa. Näin siitä huolimatta, että perustuslain mukaan valtioneuvostolla olisi jo nyt mahdollisuus heivata presidentti yli laidan EU-kokouksista.

Yhtä lailla hänellä on oikeus puolustaa ulkopolitiikan johtamista yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Ja näin hän todellakin on tehnyt viime aikoina lähes jokaisessa haastattelussa.

Eilinen TV:n Ykkösaamu kuitenkin veti sanattomaksi. Kun argumentit kahden lautasen puolesta on kerta toisensa jälkeen on ammuttu alas - viimeksi EU-selonteon lähetekeskustelussa - Halonen turvautui Venäjä-korttiin. Viimeksi siihen on turvauduttu rähmällään olon vuosina eli suomettumisen aikaan.

Halonen huomautti keskustelussa, että Venäjälläkin kahdelle päättäjälle, presidentille ja pääministerille, riittää töitä. Tässä kannanotossa ei sinänsä ole ihmeellistä. Mutta jatkossa on.

Halonen näet sanoi, että "presidentin ja pääministerin hyvä yhteistyö on tavattoman hyödyllinen asia. En usko yhden miehen, on se sitten pääministeri tai presidentti, demokratioihin."

Toisin sanoen: Venäjällä on demokratia, mutta Länsi-Euroopan maissa ei. EU:n 15 vanhasta jäsenestä kaikkialla muualla on "yhden miehen demokratia" paitsi Ranskassa ja Suomessa. Ranska poikkeaa myös Suomesta, koska siellä presidentti on myös sisäpolitiikan johtaja.

Samalla tavalla myös Yhdysvallat on epädemokraattinen maa, koska siellä presidentti johtaa kaikkea politiikkaa.

Presidentti Halosen kammoksumissa "yhden miehen demokratioissa" toimii parlamentarismi eli pääministeri on vastuussa tekemisistään ja sanomisistaan parlamentille, eduskunnalle. Niin myös Suomessa. Sen sijaan Suomen presidentti ei ole vastuussa tekemisistään ja puheistaan kenellekään, ei siis myöskään eduskunnalle.

Eduskunta voi antaa epäluottamuslauseen pääministerille ja hallitukselle, mutta ei presidentille, puhuipa tai tekipä hän mitä tahansa. Presidentti ei ole ns. parlamentaarisen katteen piirissä. Sentään sodasta ja rauhasta päättämiseen tarvitaan eduskuntaa.

Kukaan ei siis tiedä, mitä meidän presidenttimme oikein touhuaa esimerkiksi EU-kokouksissa. Kukaan ei tiedä, mistä hän puhuu kahden kesken esimerkiksi Venäjän johtajien kanssa.

Tähän on puuttunut mm. professori Antero Jyränki ja vaatinut ulkoministeriä mukaan presidentin käymiin neuvotteluihin. Lauantaisen kannanoton jälkeen käytäntöjä on heti muutettava ja ulkoministeri otettava mukaan myös kahdenvälisiin keskusteluihin.

Jokainen tietää, ettei Venäjällä ole demokratiasta tietoakaan. Vielä Jeltsinin aikaan saattoi kuvitella, että itänaapuri olisi kulkemassa kohti demokratiaa. Mutta sitten valta vaihtui. Demokratisointi katkesi. Tilalle tuli voimapolitiikka, naapurimaiden uhkailu ja energian valjastaminen voimapolitiikan välineeksi. Hajota ja hallitse -politiikalla pidetään EU riitaisena.

Halosen ihailemassa kahden miehen demokratiassa on tapettu 300 toimittajaa kymmenen vuoden aikana. Tällaisesta maastako Suomen tulee ottaa oppia?

Tämä hallitus ja tämä eduskunta todella kaventavat toimittajien lähdesuojaa. Tästä olen aivan varma, niin suuresti kansanedustajat vihaavat vapaata tiedonvälitystä ja toimittajia.

En ole lainkaan yllättynyt sananvapauden kaventamissuunnitelmasta. Sitä ennätin jo odottaa. Oikeuslaitos on tehnyt likaista työtä valtaa pitävien puolesta rätkimällä sananvapaustuomioita - jotka kuitenkin tulevat bumerangina takaisin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta. Mutta tämä ei näköjään riitä. Nyt halutaan oikein lailla murtaa lähdesuoja, jota ilman ei ole demokratiaakaan.

Toimittajat eivät enää tyydy Suomen oikeuslaitoksen päätöksiin, vaan valittavat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Uskon myös, etteivät toimittajat paljasta lähteitään edes vankeustuomion uhalla, vaan menevät mieluummin kiven sisään kuin murentavat sananvapauden kulmakiveä.

Siksi esitänkin, että Journalistiliitto perustaa toimittajien oikeusturvarahaston ja ohjaa siihen osan jäsenmaksuista. Näin voidaan auttaa oikeuteen haastettuja ja vankilaan tuomittuja toimittajia.

Oikeusturvarahastoa voidaan tarvita, kun valitetaan sananvapaustuomioista EIT:hen. Kantelut Strasbourghiin pakostakin jatkossa lisääntyvät. Suomen oikeuslaitokseen ja laillisuusvalvojiin ei voida luottaa, niin mediavastaisiksi ne ovat muuttuneet.

Jatkossa siis näemme kahdenlaisia mielipidevankeja: aseistakieltäytyjiä ja lähteiden paljastamisesta kieltäytyviä toimittajia.

Nyt on myös pakko tunnustaa, että tein lex-Nokiassa todella vakavan virhearvion. Tätä en anna itselleni koskaan anteeksi.

Lex-Nokian tarkoituksena ei todellakaan ollut nettihyökkäysten torjuminen, vaan lähdesuojan murentaminen (kuten eduskuntapuheessani uskalsin hieman epäillä). EK:n asiantuntija Mikko Nyyssölä näet sanoo (HS 23.5.), että lähdesuojan alentaminen olisi hyvä työkalu yrityssalaisuuksien vuotojen estämisessä.

Alun alkaen olin lex-Nokiaa vastaan. Mutta minut laitettiin ruotuun hyvin pian. Yhdessä blogissani kirjoitin, että lakiesitys siirrettäisiin suuren valiokunnan tutkittavaksi. Kun esitin asian hyvin arvovaltaiselle kansanedustajalle, hän karjaisi: et esitä. En uskaltanut pullikoida vastaan.

Tätä rohkeuden puutetta olen katkerasti katunut. En ollut sloganini arvoinen (nainen joka uskaltaa). Jatkossa aion noudattaa omaa järkeäni. Lähdesuojan murentamista en koskaan tule hyväksymään.

Onneksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on olemassa. Onneksi Euroopan Neuvosto on olemassa. Onneksi kuulun eduskunnan EN-valtuuskuntaan. Onneksi olen jättänyt EN:lle aloitteen, että se selvittäisi lähdesuojan ja toimittajien työolot järjestön jäsenmaissa.

Enpä olisi uskonut huhtikuun alussa, että aloite tulisi nimenomaan Suomessa näin ajankohtaiseksi näin pian.

Sananvapauden ehdoton kulmakivi on toimittajien lähdesuoja. Se tarkoittaa toimittajien oikeutta olla paljastamatta tietolähdettään poliisikuulusteluissa tai oikeudenkäynnissä.

Lähdesuojan turvin on paljastettu suuria väärinkäytöksiä. Esimerkiksi Watergate-skandaali johti presidentti Nixonin eroon.

Pelko lähdesuojan murtumisesta oli ainut asia, jota kakistelin lex-Nokian käsittelyn yhteydessä. Jos lähdesuoja menee, kansalaiset eivät saisi enää tietoa poliitikkojen ja virkamiesten rötöstelyistä.

Kysymys ei siis ole yksityiselämästä, vaan virkamiehenä tai poliittisina päättäjinä tehdyistä väärinkäytöksistä.

Lex-Nokia on kuitenkin pientä sen rinnalla, mitä oikeus- ja sisäministeriöiden toimikunta nyt esittää. Se haluaa, että toimittajan voisi pakottaa jo esitutkintavaiheessa kertomaan salaisen tietolähteensä, jos lähteen epäillään rikkoneen salassapitovelvollisuutta.

Toimikunta perustelee ehdotustaan sillä, että ihmiset saattavat kärsiä heitä koskevien tietojen julkistamisesta.

Niinpä tietenkin. Rötöstelijöiden yksityisyyden suoja on tärkeämpi kuin kansalaisten oikeus tietää.

Nykyisin lähdesuojan voi murtaa vain oikeudessa. Käytännössä vuotojutut eivät mene oikeuteen, kun ei tiedetä, ketä pitäisi syyttää.

Otetaanpa esimerkki. Terveydenhoitoalalla salassapitovelvollisuus kuuluu työn luonteeseen. Olisiko muutaman vanhuksen (todennäköinen) murha kyetty estämään, jos joku olisi jotain epäillyt ja kertonut tietonsa lehdille ennen kuin tutkinta virallisesti käynnistyi?

Asiat ovat aivan toisin esimerkiksi Ruotsissa. Siellä perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden kertoa tietojaan medialle ilman pelkoa rangaistuksesta.

Ruotsissa laki kieltää viranomaisia edes yrittämästä selvittää, kuka lähdesuojan piiriin kuuluvan tiedon antoi.

Toisin on meillä. Yksi kansanedustaja teki rikosilmoituksen siitä, että toimittaja nimettömiin lähteisiin vedoten kertoi poliitikon ahdistelleen naisia eduskunnassa. Ja eiköhän syyttäjä päättänyt syyttää.

Myös Yhdysvalloissa perustuslain 1. lisäys kieltää kongressia laatimasta lakia, jolla voidaan rajoittaa kansalaisten sananvapautta.

Suomi ei todellakaan ole länsimainen demokratia, joka kunnioittaisi Euroopan ihmisoikeussopimuksen takaamaan sananvapautta ja toimittajien lähdesuojaa. Me olemme edelleen tsaarinajan salailukulttuurista kiinni pitävä kansakunta. Me vain leikimme demokraattista maata. Meidän oikeuslaitoksemme vähät piittaa sananvapaudesta.

Tilastot ovat armottomia. Kymmenen viime vuoden aikana Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta seitsemän sananvapaustuomioita eli enemmän kuin valtaosa 47 Euroopan neuvoston jäsenmaista. Tanska ja Islanti ovat puhtaita maita, Ruotsi on tuomittu viidesti.

Oikeuslaitoksemme mainetta mustaaville tuomioille ei loppua näy. Suomelle saattaa tulla vielä kymmenkunta uutta sananvapaustuomiota. EIT on näet ilmoittanut ottavansa ainakin yhdeksän kantelua käsittelyynsä. Näiden lisäksi Strasbourghissa on vireillä kymmenkunta muutakin suomalaisten sananvapausjuttua.

Kuulun eduskunnan Euroopan Neuvoston Suomen valtuuskuntaan. Olen tehnyt aloitteen, että Euroopan Neuvosto selvittäisi toimittajien työolot ja lähdesuojan Euroopan Neuvoston 47 jäsenmaassa. Esimerkiksi Venäjällä on kymmenen viime vuoden aikana tapettu 300 toimittajaa.

EN:n huhtikuun istunnossa käsiteltiin raporttia, jonka mukaan ihmisoikeuksien puolustajia vainotaan järjestelmällisesti etenkin itsenäistyneissä entisissä neuvostotasavalloissa ja muutamissa muissakin Euroopan maissa.

Suomessa toimittajaa ei sentään uhata hengenmenolla. Mutta EN:n 20-vuotisjuhlien intomieliset puheet ihmisoikeuksista ja oikeusvaltioperiaatteista ovat yhtä tyhjän kanssa niin kauan kuin Suomi ei kunnioita sananvapautta. Se näet on demokratian kulmakivi.

Presidenttifoorumissa käsitellään ihmisoikeuksia, tärkeää asiaa. Yksi ihmisoikeus kuitenkin unohtui. Sananvapaus. Siitä ei kukaan ollut huolissaan.

Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta 15 vuoden aikana enemmän tuomioita kuin muut pohjoismaat yhteensä. Suuri osa niistä on koskenut oikeudenkäyntien pitkittymistä kohtuuttomasti. Mutta on Suomelle napsahtanut tuomioita sananvapauden loukkauksista. Ja lisää on tulossa.

EIT on ottanut käsittelyyn yhdeksän Suomen oikeuslaitoksen langettamaa sananvapaustuomiota. Ja lisää töitä on tulossa. Ihmisoikeustuomioistuimelle on näet jätetty10 muuta sananvapauskantelua.

Sananvapauden mallimaa on ehdottomasti Yhdysvallat. Siellä perustuslain 1.lisäys kieltää kongressia laatimasta lakia, joka kieltää kansalaisilta sananvapauden. Euroopassa ja eritoten Suomessa mietitään, miten sananvapautta voitaisiin rajoittaa. Ja jos muu ei auta, muutetaan perustuslakia tai rikotaan sitä.

Suomen oikeuslaitos kyllä tuntee rikoslain ja yksityisyyden. Mutta ei osaa tai ymmärrä Euroopan ihmisoikeussopimusta. Järkeä ei haluta käyttää, vaan kaikki viedään oikeuteen. Muitakin vaihtoehtoja olisi, jos tunnettaisiin edes alan alkeet.

Meillä sananvapauteen suhtaudutaan kuin välttämättömään pahaan. Sananvapaustilanne ei meillä juuri poikkea Venäjästä - paitsi ettei toimittajia sentään listitä hengiltä. Olen aivan varma siitä, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin joutuu ratkaisemaan sen mysteerin, voiko seurusteluparin toinen osapuoli kertoa kaikelle kansalle, että uuniperunoita syötiin ja saunan lauteilla naitiin.

Herra tule ja puserra. Ei ihme, että oikeuslaitos on tiukoilla, kun tuomarit työllistetään tällaisilla jutuilla.

Vaalikoneet alkavat aueta. Muutama päivä sitten avautui Hesarin kone, tänään Ylen. Niinpä lainaan Ylen vaalikoneen vastaustani. Kysymys koski Suomen Nato-jäsenyyttä.

"EU:n puolustuspolitiikka perustuu Naton joukkoihin. EU:n 21 Nato-maata päättävät, millainen on EU:n puolustuspolitiikka. Tästä pöydästä liittoumaton Suomi on ulkona, Jos Suomi haluaa vaikuttaa EU:n puolustuspolitiikan rakentamiseen, meidän on oltava Naton jäsen. On toki muitakin syitä: Lissabonin sopimuksen solidaarisuuslauseke ei riitä pitämään voimistuvaa Venäjää kurissa. Jo nyt idästä kuuluu kylmän sodan kaltaisia puheenvuoroja. Suomettumisen ajat ovat kohta täällä taas."

Poliittiset päättäjämme eivät ole tänään sen viisaampia kuin päättäjämme 60 vuotta sitten - tai 200 vuotta sitten. Itänaapurin pelko vaikuttaa kaikkeen ulkopoliittiseen päätöksentekoon. Me emme uskalla tai kykene tekemään mitään päätöksiä ilman, etteikö Venäjä kuikkisi olan yli.

Selasin Kalevan 110-vuotisen olemassaolon kunniaksi Kalevan historiikkia. Huomasin kauhukseni, että olen vuonna 1976 kirjoittanut ns. yliön pääkirjoitussivulle "Brezhnev - liennytyksen voimahahmo 70 vuotta". Tehtyä ei saa tekemättömäksi edes se, että 1980-luvulla rukoilin päätoimittajalta, että hän kirjoittaisi pakollisen YYA-ylistyksen. Joskus rukoukseen vastattiin, joskus ei.

Onneksi Neuvostoliitto romahti 1991. Suomikin uskalsi ravistella suomettumisen vuosien kahleita sen verran, että rohjettiin lännettyä eli liittyä Euroopan unioniin.

Yhtä lailla meidän tulisi uskaltaa demokratisoida ulkopoliittinen päätöksenteko. 60 vuotta on kansalle uskoteltu, että demokratia ja parlamentarismi ovat liian vaarallinen ase kansan ja eduskunnan käsissä.

Olin ihmeissäni presidentin pääsiäishaastattelusta Kalevassa. Presidentin mielestä kahden EU-lautasen politiikka ja Naton ulkopuolella pysyminen ovat Suomen etu.

Vai niin. Oliko Suomen etu se, ettei kumpikaan saanut puheenvuoroa EU:n ja USA:n huippukokouksessa Prahassa, vaikka molemmat olisivat halunneet loistaa Obaman edessä? Kun Suomelle ei riitä yksi lautanen eikä yksi puheenvuoro, ratkaisuna on, että meille jää luu käteen. Kiitoksia nyt tästäkin vähästä.

Muuten olen sitä mieltä, että 200 vuoden takaista sotaa oli ihan turha juhlia. Tsaarin Venäjän alaisuudessa Suomella oli toki autonomia, mutta samalla kansalaiset imivät sisuksiinsa herran pelon ja auktoriteettiuskon. Jos kuuluisimme yhä Ruotsiin, olisimme todennäköisesti nykyistä demokraattisempia ja pelkäisimme herroja vähemmän.

Pahimmillaan kansan nöyryys ja johtajien palvonta ilmeni suomettumisen vuosikymmeninä. Nämä nöyryytyksen ajat olemme saamassa takaisin.

Presidentti, sen enempää kuin presidentiksi haluavatkaan, eivät luota kansaan, demokratiaan ja parlamentarismiin. Koko ulkopoliittinen johto on Halosen vanki. Jopa hallituksen supermies on ottanut lusikan kauniisti käteensä.

Muoniossa (9.4.) Alexander Stubb puhui poliittisesta realismista ja ilmoitti, ettei hän menisi Naton jäseneksi Venäjän takia, "vaan aivan muista syistä".

Venäjä ei tietenkään ole ainoa syy, jonka vuoksi Natoon pitää liittyä. Mutta ei pidä unohtaa, että Venäjän politiikka on arvaamatonta. Yritetään muistaa Viron pronssipatsaskiista, Georgian kriisi ja venäläisten historiantulkinnat.

Poliittinen realismi iskostettiin kansan sisuksiin suomettumisen vuosikymmeninä. Jos uusi uljas ulkoministerimme on menettänyt idealisminsa, niin suossa ollaan. Suomi suomettuu ja Venäjän vaikutusvalta omiin sisäisiin asioihimme kasvaa.

Kaksikymmentä vuotta sitten kansakunta olisi pökertynyt, jos joku olisi sanonut tai kirjoittanut: Albanian tie on Suomen tie. Nyt kukaan ei loksauta korvaansakaan, vaikka Kaleva, Pohjois-Suomen päälehti, vaatii Suomea Natoon ja julistaa pääkirjoituksessaan: Albanian tie on Suomen tie.

Vuonna 1948 tulipalokommunisti Hertta Kuusinen - Otto Wille Kuusisen tytär - vaati tiukasti: Tshekkoslovakian tie on Suomen tie. Tällä Hertta tarkoitti sitä, että Suomen tulisi muuttua kommunistiseksi valtioksi.

Suomesta ei tullut Neuvostoliiton vasallia. Sen sijaan meistä tuli nöyrä kansakunta, joka salli Neuvostoliiton vaikuttavan paitsi ulkopolitiikkaan myös sisäpoliittisiin päätöksiin. EEC-taistelu 1970-luvun alussa oli karmeaa aikaa. Erkki Liikanen kumppaneineen vaati jopa lakia, jolla Neuvostoliiton arvostelu olisi kriminalisoitu. Ei ihme, ettei meillä vieläkään osata antaa arvoa sananvapaudelle ja länsimaisille arvoille.

Albanian Nato-jäsenyys ohitettiin Suomen tiedotusvälineissä vähin äänin. Miksi? Ehkä siksi, että tiedotusvälineissäkään ei ole vielä päästy irti Näin naapurissa -journalismista. 70-luvun hapatus näkyy nimenomaan ulkopolitiikkaa koskevissa kannanotoissa, ei niinkään enää uutisissa.

Albanian Nato-jäsenyys on todellakin uskomaton juttu. Ennen Neuvostoliiton romahdusta maa oli tiukkaakin tiukempi kommunistivaltio, jossa ei kunnioitettu sen enempää demokratiaa kuin muitakaan lännen kotkotuksia. Demokratiana itseään pitävässä Suomessa sentään jotkut kyselevät, miten tässä näin kävi. Miksi jopa Albania on Naton jäsen ennen kuin Suomi?.

No siksi, kun ulkopoliittiset päättäjämme ovat jähmettyneet suomettumisen aikaan ja itänaapurin pelkoon. Onneksi on Alexander Stubb ja muutama muu uuden ajan airut. Ulkoministerimme puhe Atlantti-seurassa oli erinomainen analyysi Nato-jäsenyyden vaikutuksista. Jos joku haluaa parantua Nato-fobiasta, puhe löytyy ulkoministeriön sivuilta.

Toinen syy on hallitusohjelmassa. Ulkopoliittinen osio sisältää maininnan optiosta, Nato-jäsenyyden mahdollisuudesta, mutta siihen se sitten jääkin. Mitään ei tapahdu ennen eduskuntavaaleja. Yksikään poliitikko ei uskalla vaatia selkeästi Suomen liittymistä Natoon, koska se vaarantaisi hallitusyhteistyön ja suhteet presidenttiin. Jopa Stubb on Halosen vanki.

Tähän saakka myös lehdistö on ollut hissukseen. Kalevan perjantainen pääkirjoitus oli todella poikkeus. Jotain asian vaikeudesta ja ilmapiiristä kertoo se, ettei pääkirjoitusta ole juuri julkisuudessa kommentoitu. Hiljaa ovat olleet niin poliitikot kuin muukin lehdistö.

Kalevan pitkäaikaisena toimittajana ja pääkirjoitusten kirjoittajana olen enemmän kuin tyytyväinen. Pääkirjoittaja on ymmärtänyt oikein lehdistön tehtävän. Se ei ole pelkästään poliittisten päätösten arviointia, vaan suunnan näyttämistä ja vaihtoehtojen esittämistä päätöksenteon pohjaksi.

Kaiken huipuksi pääkirjoitus oli selvää suomea, ei liturgiaa ja sanahelinää, jollaisia pääkirjoitukset tahtovat nykyisin olla. Kun ketään ei saisi ärsyttää, on parasta olla sanomatta mitään tai sanoa se niin vaikeasti, että lukija ei ymmärrä yhtään mitään.

On erinomainen asia, että Kaleva on pääkirjoituksissaan palannut juurilleen. Se haluaa vaikuttaa, ei mielistelemällä päättäjiä, vaan näyttämällä suuntaa rohkeilla kannanotoilla ja selkeällä suomella.

Suomi on omituinen maa. On poliittisesti hyvin epäkorrektia arvostella maahanmuuttopolitiikkaa, saati sitten maahanmuuttajia. Siinä saa helposti rasistin leiman. Mutta ikärasismi ei ole epäkorrektia. Päinvastoin. Lenitan sanoja hieman väännellen: juttaurpilaiset haluavat häätää meidät yli 63-vuotiaat uunin pankolle. Siellä me sitten odottelemme noutajaa satavuotiaiksi.

Hermostuin suomalaisesta ikärasismista niin perusteellisesti, että päätin asettua eurovaaleihin ehdokkaaksi. Hitto soikoon. On sitä elämää ja elämänhalua vielä 65-vuotiaassakin. Ei muuta kuin pökköä pesään.

En tietenkään tehnyt päätöstä eurovaaliehdokkuudesta yksin iän perusteella. Mutta se oli viimeinen niitti ehdokkuuden puolesta. Jospa siellä Euroopassa saisi olla ihan aidosti 65-vuotias.

Eduskunnassakin on muutama 70-vuotias. Parin vuoden kuluessa heitä on jokunen lisää. Mutta ehkä pitkän parlamentaarisen uran tehneet ikäihmiset ovat este nuorten ja keski-ikäisten etenemiselle.

Toki ymmärrän, että ihmiset eivät halua muutosta nykyiseen eläkeikään. Ymmärrän senkin, että jotkut haluavat päästä eroon työyhteisöstään niin nopeasti kuin suinkin. Työpaikat saattavat olla niin hurjia, että ilkeyden määrässä perinteiset synnin pesät jäävät kirkkaasti toiseksi. Kiirastulessakin on lokoisammat olot kuin joissakin työyhteisöissä.

Juhlapuheissa puhutaan kyllä kauniita sanoja ihmisistä yrityksen voimavarana. Ylin pomo saattaa olla aidosti tätä mieltä. Mutta entä sitten keskijohto? Jos työmuurahaisten lähimmät pomot ovat narsistisia nilviäisiä, siinä on ihmisillä kestämistä. Ei ihme, että eläkkeelle pääsyä toivoo jo nuori kolmikymppinen. Työpaikan vaihto kun ei Suomessa ole niin yksinkertaista kuin Tanskassa.

Nyt taas puhutaan kauniita työolojen parantamisesta - kuten 70-luvulla, 80-luvulla ja 90-luvullakin. Ja eiköhän tähänkin asiaan vaadita valtiota apuun. Ensin pitää suunnitella, laatia ohjelmia ja tavoitteita ja antaa rahaa. Kas kun ei vaadita valtiollista valvojaa joka ikiselle työpaikalle.

Keskustelu on osoittanut, ettei kukaan enää osaa käyttää tervettä järkeä. Joka asiaan tarvitaan valtiollinen tai kunnallinen suunnittelija ja päällepäsmäri. Ei ihme, että normaaliin työhön ei kohta riitä ihmisiä. Kun yhteiskunnan turhia valvontaorganisaatioita (ja turhia lakeja) vain lisätään, pakkohan tässä on eläkeikää nostaa. Muuten meitä ei kukaan valvoisi. Ja sehän olisi hirmuista.

Työelämän tervehdyttämisessä on kaksikannalle, työantaja- ja työntekijäjärjestöille, riittävästi töitä. Ei siihen kolmikantaa tarvita. Eikä valtion rahoja. Ay-koulutuksen sijaan työntekijäjärjestöt voisivat masinoida "miten ollaan ihmisiksi työelämässä" -kampanjan. Se auttaisi duunaria enemmän kuin yleislakko ihan turhan tähden.

Työnantajat voisivat järjestää pikkupomoille "miten kohdella alaisia reilusti" -kurssit. Jo alkaisi tulla tuloksia. Nyt työpaikat tervehtyvät vasta sitten, kun pirttihirmuista on päästy tavalla tai toisella eroon. Sen jälkeen nuoret työntekijätkin saattavat silmät ymmyrkäisinä kysellä toisiltaan: voiko töissä todella olla mukavaa.

Kyllä voi. Kun on tullut 18-vuotiaana samaan taloon ja jää pois 63-vuotiaana, muuta ei oikein voi sanoa. Paitsi, että pomoista se työnilo on kiinni. Ja siitä, että saa tehdä työtä, jota suorastaan rakastaa.

Tänään on naisten päivä. Vielä hetken. Huomenna on hääpäivä. Puolen tunnin päästä on kulunut tasan 40 vuotta siitä, kun menimme naimisiin. Ostan miehelleni kaktuksen. Hän on sen ansainnut.

Sunnuntai 1.3.200

Alas kolmikanta, alas epäjumalat

Hallituksen päätös palauttaa eläkeikä 65 vuoteen paljasti suomalaisen päätöksenteon raadollisuuden. Poliittisten päättäjien ja hallitusten on tehtävä niin kuin ay-liike sanoo. Kolmikanta on pyhä, ja sitä jokaisen on kunnioitettava. Muuten ay-liike masinoi yleislakon ja Suomi tipahtaa maailmankartalta.

1990-luvun alun lamavuosina sain eduskunnassa sieluuni ikuisen trauman. Vasemmisto ja ay-liike ajoivat Suomen kuilun reunalle. Huuto oli hurja. Kolme kertaa Lauri Ihalainen joukkoineen uhkasi Suomea poliittisella yleislakolla. Jopa Paavo Lipponen joutui ensimmäisen hallituksensa aikana antautumaan SAK:n edessä.

Mitä tämä kertoo suomalaisesta demokratiasta? Onko oikein, että kansalta valtakirjansa saaneiden päättäjien on toteltava ay-liikettä, joka edustaa vain miljoonaa suomalaista? Hallituksen ja eduskunnan vastuulla ovat kaikki suomalaiset, myös eläkeläiset, lapsiperheet, opiskelijat, joilla ei ole tukena vahvaa etujärjestöä, joka voisi painostaa hallitusta ja eduskuntaa yleislakolla.

Toimittajana olen seurannut poliittista päätöksentekoa vuosikymmeniä. Ensimmäistä kertaa hallitus uskaltaa irrottautua kolmikannan kahleista ja ajatella omilla aivoilla. Erinomainen päätös aikana, jolloin on huolehdittava nimenomaan heikoimmista. Hallitus ja eduskunta eivät saa nöyrtyä painostuksen alla.

Poliittisena päättäjänä toivon, että kansanedustajat lukisivat perustuslain, jonka toinen pykälä alkaa: Valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Siinä ei sanota, että valta kuuluu ay-liikkeelle tai kolmikannalle, jonka päätöksiä kansanedustajien on noudatettava.

Perustuslaki on on kansanedustajien raamattu ja katekismus. Muuta ei tarvita. Joten: alas kolmikanta, alas epäjumalat.

***

Viime laman jäljiltä Suomen valtiolla on velkaa 54 miljardia euroa. Jotta vähäosaisten kansalaisten etuuksista ei tämän kurimuksen takia tarvitsisi leikata, uutta velkaa otetaan ainakin 30 miljardia euroa. On siinä lapsillamme ja lastemme lapsilla maksamista.

Hirvittävästä velkataakasta selvitään vain tekemällä työtä. Toinen tosiasia on, että olipa eläkeikä mikä tahansa, suomalaiset pyrkivät pois työelämästä, ellei työilmapiiriä ja johtamista työpaikoilla kehitetä. Kolmas tosiasia on, että raskaan ruumiillisen työn raatajia on tulevaisuudessa entistä vähemmän. Heitä varten ei tarvita eläkelakia, joka häätää koko kansan eläkkeelle ennen aikojaan.

Uusi eläkelaki on ollut voimassa muutaman vuoden. Siinä eläkeikä laskettiin 65 vuodesta 63 vuoteen. Meillä kuitenkin poistutaan työelämästä keskimäärin 60-vuotiaana. Ruotsissa miehet paiskivat töitä viisi vuotta suomalaismiehiä kauemmin ja naiset pari vuotta. Myös Norjassa ja Tanskassa eläkkeelle jäädään reilusti suomalaisia myöhemmin. Islantilaiset ovat todellista viikinkien jälkeläisiä. Miehet työskentelevät 69-vuotiaiksi ja naisetkin yli 65-vuotiaiksi.

Syy maiden välisiin eroihin on ilmiselvä. Meidän työttömyys- ja varhaiseläkkeemme vievät suomalaisia pois työelämästä ennen aikojaan - osin kehnojen työolojen ja työilmapiirin takia. Trendi jatkuu, ellei näihin asioihin saada parannusta.

***

Aamun lehtien lukukokemus oli yllättävä. Helsingin Sanomat ei uskaltanut sanoa pääkirjoituksessaan lehden kantaa, vaan pyöritteli faktoja sinne ja tänne. Tarkkaan lukemalla lehti kuitenkin asettui Jutta Urpilaisen ja ay-liikkeen tukijaksi.

Kalevassa uusi päätoimittaja ilmoittautui selkeäsanaisesti EU:n, euron ja Suomen Nato-jäsenyyden kannattajaksi - maakunnassa joka tiedetään Suomen EU-vastaisimmaksi alueeksi. Nato taas on kansalle samaa kuin punainen vaate sonnille. Ja aivan varmaa on, että Puskaradion nurmelat saavat sätkyn.

Kalevan entisenä pääkirjoitustoimittajana olen erittäin tyytyväinen, että uusi päätoimittaja rohkenee sanoa mitä ajattelee. Paksua nahkaa tosin vaatii, ettei säikähdä palautteen turvaa - sitä näet tulee. Aikoinaan 1980-luvulla kannoin säkkikaupalla kirjeitä roskiin. Myöhemmin sähköpostiaikana oli helpompaa: palautteesta pääsi näppärästi eroon painamalla delete-nappia.

Yhden päätoimittajan erottamisesta syntynyt julkinen mekkala on aivan käsittämätön. Suorastaan järkyttävää on ollut huomata, että mielipidevainoa johtavat toimittajat, eivät poliitikot tai muut yhteiskunnalliset vaikuttajat. Kuitenkin juuri tämän ammattikunnan tärkein tehtävä on puolustaa sananvapautta, oikeutta ilmaista mielipide, olipa se sitten oikea tai väärä. Vain diktatuurissa "vääristä" mielipiteistä viedään polttoroviolle.

Olen toimittaja ja häpeän koko ammattikunnan puolesta. Edes poliitikot eivät ole noin suvaitsemattomia.

Suvaitsevaisuus, jonka puolesta tässä nyt muka taistellaan, on Suomessa vain sanahelinää. On ollut aina - ja etenkin toimittajien keskuudessa.

1970-luvulla toimittajien joukoissa kamppailtiin kiihkeästi oikean poliittisen uskonnon puolesta. Taistolaisia oli pilvin pimein sitoutumattomienkin lehtien toimituksissa. Taistolaisuuteen hurahtaneet yrittivät keinolla millä tahansa pakottaa toisinajattelijoita omaan uskoonsa. Toimittajien sananvapaus oli monessa lehtitalossa taistolaiskellokkaiden taskussa.

Taasko toimittajien ammattikunta on ajautumassa samaan ansaan? Jos et ole samaa mieltä kuin me, pidä turpasi kiinni.

Jos edes toimittajat eivät puolusta sananvapautta, niin kuka sen sitten tekee. Poliitikotko? Älkää viitsikö naurattaa. Siitä joukosta ei sananvapauden puolustajia löydy. Liisa Jaakonsaarikin huusi eduskunnassa kurkku suorana hallitukselle: paheksukaa, paheksukaa. Kas kun ei sanonut: ristiinnaulitkaa, ristiinnaulitkaa.

Muhammed-pilapiirroksista syntynyt mielipidemekkala on erinomainen esimerkki mielipiteen ilmaisun rajoista. Tanskassa pääministeri ja hallitus puolustivat piirrokset julkaisseen lehden ilmaisu- ja julkaisuvapautta, vaikka koko arabimaailma hyppi seinille. Meillä huippupoliitikot kumartelivat nöyrinä ja pyytelivät anteeksi Ville Rannan piirroksia. Kaltion päätoimittaja sai potkut.

Tämä episodi horjutti uskoani suomalaiseen demokratiaan ja suvaitsevaisuuteen. Nyt on myös todistettu, etteivät edes toimittajat puolusta sananvapautta. Päinvastoin. He sytyttävät vainovalkeat, jos joku uskaltaa sanoa oman mielipiteensä.

Jokaisessa lehdessä on aikoja, jolloin lukijat hermostuvat lehden kirjoitteluun ja peruvat tilauksia. Etenkin vaalien alla kiihkeimmät puoluepukarit saattavat jopa organisoida tilausten peruuttamiskampanjoita. Mutta kun vaalit ovat ohi, pikku hiljaa palataan oman lehden tilaajaksi.

Olen aina ollut suora sanoissani ja kirjoituksissani. Aina silloin tällöin jokin instanssi on vaatinut päätäni vadille ja potkuja. Kerrankin eräs puoluejärjestö tuli oikein lähetystönä toimitusjohtajan ja päätoimittajan pakeille ja vaati, että Ukkola on erotettava. Ei erotettu, eikä edes moitittu.

Mitä tulee varsinaiseen kiistaan eli Johanna Korhosen erottamiseen, se jää oikeuden ratkaistavaksi. On kuitenkin itsestään selvää, ettei lesbous tai puolison poliittinen toiminta voi olla irtisanomisperuste. Mutta valehtelu sen sijaan on, kummalle tahansa osapuolelle.

Onneksi on oikeuslaitos, joka ratkaisee, mitä tapahtui, missä, milloin ja miksi.

Merenpohjassa Suomen talousvyöhykkeen kautta kulkeva kaasuputki ei ole pelkästään ympäristöuhka, vaan myös turvallisuusuhka Suomelle. Valtiotieteen tohtori Ilmari Susiluoto paljasti IS:ssa 20.8., että kaasuputken nojalla Venäjä voisi vaatia Suomelta turvasatamia.

Kaasuputki olisi erinomainen kohde terroristeille - joten Venäjä voisi väittää, että terroristit uhkaavat kaasuputkea. Jos putki kulkee merenpohjassa Suomen talousvyöhykkeen läpi, kuten on suunniteltu, Venäjä voisi terrorismin uhan varjolla vaatia Suomelta turvasatamaa, pientä Hangon kokoista palaa isänmaasta. Jos Suomi kieltäytyisi, kriisi olisi valmis.

Mutta eihän Suomi kieltäytyisi. Sitä ennen olisi näet koko Suomen poliittinen eliitti aivopesty ymmärtämään, että turvasatama on Venäjälle aivan välttämätön.

Tämän takiako Nord Stream (eli Venäjä ja Saksa) on palkannut Paavo Lipposen etujensa valvojaksi? Ympäristöselvityksiä varten ei todellakaan tarvita korkeapalkkaista lobbaria, ne suomalaiset osaavat hoitaa ilman paimentamistakin.

Nyt Nasse-Setä on on hyvin hyvin vihainen. Hänestä ei tullut kallispalkkaista Euroopan kuningasta. Tuli kuitenkin kallispalkkainen Nord Streamin juoksupoika. Mutta sekin uhkaa mennä pieleen. Piti luopua eduskunnan ilmaisannista, työhuoneesta, tietokoneesta, lankapuhelimesta ja arkistohyllystä.

Kun lehtimiehet eivät entistä suurmiestä ymmärtäneet, nyt saavat sitten kaikki ne yritykset ja yhteisöt kärsiä, joissa Lipponen on mukana. Hän eroaa kotimaisista luottamustehtävistä - veteraanityötä lukuunottamatta.

Georgian sota on osoittanut, miten poliitikkomme - muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta - sulkevat suunsa. Ihan niin kuin suomettumisen inhottavina vuosina.

Europarlamentaarikko Lasse Lehtinen on ainoa poliitikko, joka on puhunut niin kuin asiat ovat. IS:n tämänpäiväisessä kolumnissaan "Venäjän vanki" Lehtinen sanoo sen, mitä monet ajattelevat, mutta eivät uskalla ääneen sanoa.

- Ne, jotka ovat meille uskotelleet, että Venäjä ei ole naapureilleen turvallisuusuhka, ovat harvinaisen hiljaa.

- Oligarkit eivät halua alistua reiluihin kauppatapoihin, ryöstökapitalismi on paljon kannattavampaa. Oligarkit omistavat Kremlin, ja päinvastoin.

- Mikseivät rahassa rypevät oligarkit ryhdy itse puunjalostuskapitalisteiksi, jos se on niin kannattavaa.

- Uusi Venäjä ei ole demokraattinen oikeusvaltio eikä edes siihen suuntaan matkalla.

- Vanhat vasemmistolaiset, Vasemmistoliitto etunenässä, suhtautuvat uuteen Venäjään kuten vanhaan Neuvostoliittoon.

- Virallinen Suomi on Venäjän vanki. Pääministeri puhuu tapansa mukaan ympäripyöreitä. Ulkoministeri yrittää hampaat irvessä olla sanomatta mitä ajattelee. Presidentti selittää kaiken parhain päin.

Korpeaa niin peevelisti. Miten oma ammattikuntani edustajat, toimittajat, voivat olla niin sinisilmäisiä, etteivät huomaa, mistä SDP:n unelmatehdas on kotoisin? Se ei suinkaan ole puheenjohtaja Jutta Urpilaisen omasta päästä, niin kuin hän reteesti televisiossa äsken väitti, vaan kokoomukselta lainattua ja Martin Luther Kingiltä varastettua.

I have a dream. Se oli kansalaisoikeustaistelija Kingin motto 1960-luvulla, kun Urpilainen ei ollut vielä syntynytkään.

(Eikä moni muukaan tämän hetken superhyper-johtajasta. Joten ei ihme, ettei tällä nuorten eliittijoukolla ole oikein käsitystä siitä, millaista oli elämä Suomessa Venäjän naapurina 1970- ja 1980-luvuilla. Vrt. P.S.)

Kokoomuksen eduskuntavaalikampanja perustui toivoon, kuten myös tuleva kunnallisvaalikampanja. Ihmisille on annettava toivoa paremmasta. Heitä on kuunneltava ja heidän ajatuksensa on vietävä politiikkaan konkreettisiksi teoiksi.

Sanoin jo SDP:n puheenjohtajakampanjan aikana Urpilaiselle, että hyvin olet perehtynyt kokoomuksen Toivo-kampanjaan. Sen sijaan yksikään toimittaja ei ole havainnut minkäänlaista samankaltaisuutta.

Myös kokoomuksen menetelmät - ihmisiä on kuunneltava - kelpaavat unelmatehtailijalle. Muistaakseni SDP etunenässä pilkkasi eduskuntavaalien alla Korva-kampanjaa. Vaalivoiton jälkeen pilkkakirveet tylsyivät.

Jokainen tietenkin perustaa tehtaita niin paljon kuin parhaaksi näkee. Urpilaisen tehdas on kuin morsiamen puku: jotain lainattua, jotain varastettua, jotain uutta ja jotain vanhaa.

Urpilainen ilmeisesti ihan tosissaan uskoo, että kansalaiset haksahtavat SDP:n vanhakantaiseen jakopolitiikkaan ja pitävät lupauksia uusista ilmaispalveluista unelmien täyttymyksenä. Siinä unelmat haihtuvat, kun verokarhu syö sormia ja on nielaisemassa koko käden..

Mutta kaikesta huolimatta. On kerrassaan loistavaa, että vaalikampanjaan tulee ytyä. Siinä sitä sitten otellaan turuilla ja toreilla ihmisten sieluista, toivotko todella muutosta vaiko ainoastaan unelmoit.

On pakko kiittää Erkki Tuomiojaa Georgiaa ja Venäjää koskevasta päiväkirjaotteesta. Suomessa on sentään yksi poliitikko, joka ei veisaa vanhaa virttä Venäjästä. Syynkin tiedän. Tuomioja - tuo nuorelle Urpilaiselle hävinnyt ikämies - kammoaa 70-luvun suomettumista ainakin yhtä paljon kuin minä. Todennäköisesti jopa enemmän.

"Jos Venäjä on tavoitellut sitä, että sitä taas kunnioitettaisiin sotilaallisena suurvaltana, on se voinut eräällä tavoin onnistuakin. Sen hintana on kuitenkin, että luottamus Venäjään yhteistyöhaluisena ja rakentavana kumppanina hupenee niissä maissa, joiden myötämielisyys ja halu suhteiden syventämiseen olisi Venäjällekin eduksi. Sellainen Putinin puheista ja toimista joskus huokuva ajattelu, että vihatkoot kunhan pelkäävät ja kunnioittavat, on väärä ja aikanaan kalliiksi tuleva virhearvio siitä, millä tavoin kansallista etua tällä vuosituhannella voidaan ajaa."

Tuomiojan kannanotto on aivan toista kuin Eero Heinäluoman älynväläys: "En näe, että tämä jotenkin muuttaisi meidän kuvaamme Venäjästä tai Venäjän politiikkaa ohjaavista näkökulmista."

On siinä meillä ulkopoliittinen asiantuntija, joka kaiken huipuksi päättää, mitä eduskunnan ulkoasianvaliokunta lausunnoissaan sanoo.

Tosin Eero ei juuri poikkea muiden suomalaisten huippupoliitikkojen yleisestä hyrinästä: Georgian ja Venäjän kriisi ei vaikuta Suomen Venäjän-politiikkaan. Suomettuminen istuu kuin tatti suomalaisten ulkopoliitikkojen takaraivossa, oli hän sitten nuori tai ikinuori.

Eerolle tiedoksi. Hakeudu sinäkin Paavo Lipposen tapaan Nord Streamin konsultiksi. Näin teitä olisi kaksi vankkumatonta ja vakaumuksellista demaria ajamassa julkisesti Venäjän etuja Suomessa.

Suomalaiset heräsivät ankeaan todellisuuteen, kun Venäjä lähti pakottamaan Georgiaa rauhaan. Todellisena tavoitteena tietenkin oli torpata Georgian Nato-jäsenyys kerralla ja samalla osoittaa muille rajanaapurimaille, ehkä myös Suomelle, että näin tapahtuu, jos ryhdytte haikailemaan Naton perään.

Monissa arvioissa on jo esitetty, että jos Venäjä saa touhuta Georgiassa miten haluaa, seuraavaksi kaatuvat rähmälleen Ukraina, Baltian maat - ja ehkä myös Suomi.

Baltian maiden turvana on Nato. Sen sijaan Ukrainan turvana ei ole mitään. Suomi taas turvautuu omaan armeijaansa. Sotilaallista apua EU-maat voivat antaa, jos antavat. Mutta mitään poliittista velvoitetta tähän ei ole. EU:lla ei ole edes villasukka-turvatakuita, kun Irlanti kaatoi Lissabonin sopimuksen.

Kaukasuksen sota osoittaa, että Venäjä on ikuinen valloittaja ja alistaja, vaikka kommunismi on kaatunut ja maa ajautunut muutaman oligarkin ja FSB:n valvontaan. Ei riitä, että ulkomaiset sijoittajat tulevat takaisin häntä koipien välissä. Nyt laitetaan myös rajanaapurit ruotuun.

Kun ja jos Venäjä puuttuu toisten maiden sisäisiin asioihin sillä verukkeella, että sen tulee pitää huolta oman maansa kansalaisista, asuivatpa ne missä tahansa, se joutuu jatkuviin selkkauksiin naapurimaiden kanssa. Tämäkö on Euroopan tulevaisuus?

Suomen poliitikot, jotka ovat suomettumisen ajan lapsia ja joiden selkäytimissä ovat tuon ajan tavat ja pelot, ovat vuodesta toiseen torpanneet Nato-jäsenyyden. Sota Kaukasuksella osoittaa selvääkin selvemmin, että Suomen olisi pitänyt liittyä Natoon jo vuosikymmen sitten.

Kuka on vastuussa näin suuresta virhearviosta? Tasavallan presidentti? Mutta myös puoluejohtajilla on oma vastuunsa. Yhtenä joukkueena he olisivat voineet kävellä presidentin yli, johtaahan presidentti ulkopolitiikkaa "yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa". Mutta kun ei ole selkärankaa, niin ei sitten ole.

Jos meillä suomalaisilla olisi hivenenkin itsesäilytysvaistoa, lähettäisimme Natoon jäsenyyshakemuksen heti huomenna. Meille ovat vielä ovet avoinna. Mutta kuinka kauan?

Kansanedustajien turvallisuuspoliittinen seurantaraportti on Venäjän suhteen niin naiivi ja katteettoman optimistinen, ettei se enää kelpaa ohjenuoraksi hallituksen selonteon valmisteluun. Sille kävi kuin kolariautolle: meni kerralla lunastukseen.

Moni suomalainen idealisti on nyt saanut kovan kolauksen - ihan niin kuin idealistit saivat kuonoonsa Neuvostoliiton miehitettyä Tshekkoslovakian 21. elokuuta 1968.

Maailma ja Suomi ovat ihan samassa pisteessä kuin tasan 40 vuotta sitten. Mikään ei ole muuttunut. Naapurina on sama valloittaja ja alistaja kuin aina ennenkin.

Itänaapurin "rauhanajan" sotaoperaatioista saa melkoisen listan: Unkari 1956, Tshekkoslovakia 1968, Afganistan 1979-80, Baltian itsenäistymistaistelut ja Tshetshenian kaksi sotaa. Nyt oli sitten Georgian vuoro.

Ihmisten kannattaisi tutustua hieman lähihistoriaan ja suomettumisen ajan tapahtumiin. Nyt on todella kuviteltu, että Neuvostoliiton romahdus synnytti uudenlaisen, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittavan Venäjän.

Meitä on pahasti petetty. Kohta suomalaisyrityksetkin palaavat kotiin - kaikki rahansa ja sijoituksensa hävinneinä.

Presidentti Tarja Halonen käytti tänään valtaoikeuksia tavalla, jonka seuraukset voivat olla melkoiset. Tosin ne eivät vaikuttaisi presidentti Haloseen, vaan hänen seuraajaansa.

Ja ehkä tämä oli presidentin päätöksen pontimenakin, kun hän palautti sisäministeriön kansliapäällikön nimitysasian takaisin valtioneuvoston valmisteluun. "Minun jälkeeni vaikka vedenpaisumus, mutta nyt autetaan aatesisarta."

Kun syksyllä ryhdytään miettimään, mitä uudistuksia perustuslakiin tarvitaan, niin toivon, ettei enää tehdä ratkaisuja konsensusperiaatteella, yhteistyössä hallituksen ja opposition kesken.

Ei riitä, että presidentin nimitysoikeuteen puututaan. Presidentti on tehtävä vallattomaksi myös ulkopolitiikassa niin, että Suomesta lopultakin tulee parlamentaarinen demokratia, jossa hallitus hallitsee ja on vastuussa teoistaan eduskunnalle.

Presidentti Halonen teki hallitukselle ja hallituspuolueiden kansanedustajille melkoisen palveluksen. Nyt on paljon helpompi tehdä ratkaisuja eduskuntaenemmistön turvin.

Halonen ei ole "koko kansan presidentti", vaan hän pitää huolta demarien asemasta myös sisäpolitiikassa, vaikka sisäpoliittiset asiat eivät hänelle perustuslain mukaan edes kuulu. Presidentti jakoi myös kansan kahtia osallistumalla kesällä punaisten muistojuhlaan, mutta boikotoimalla valkoisten tilaisuutta Finlandia-talossa.

Monet ovat olleet tästä todella pahoillaan, hämillään ja ihmeissään. Heidän mielestään presidentti on heidät pettänyt.

Perustuslakivaliokunnan työkin helpottuu. Valiokunnassa on yritetty sovitella opposition ja hallituspuolueiden näkemyksiä. Ei tarvitse sovitella enää. Esimerkiksi jäädytettynä oleva valmiuslaki voidaan nyt hyväksyä hallituksen esityksen mukaisesti. Se tarkoittaa sitä, että presidentiltä viedään pois asetuksenantovalta. Nyt heti, eikä vaalien jälkeen.

Tulevaisuus näyttää, miten suurta vahinkoa Halosen ideologinen suomettuminen ja presidenttikausi ovat aiheuttaneet Suomen ulkopolitiikalle. Nato-jäsenyys on siirtynyt kauemmas ja kauemmas. Jos Martti Ahtisaari olisi saanut jatkaa presidenttinä, olisimme jo Natossa.

Surullista on, ettei ulkopolitiikassa uskalleta tehdä yhtään mitään, olipa ulkoministerinä kuka hyvänsä. Eduskuntakaan ei kykene tekemään mitään, kun kolme puoluejohtajaa päätti, ettei ulkopolitiikkaan kosketa tämän vaalikauden aikana.

Seuraukset on nähty. Ulkoasianvaliokunnan kannanotot sorvaa Eero Heinäluoma. Kansanedustajien puolustuspoliittinen seurantaraportti on yhtä tyhjän kanssa. Tosiasia on, että ulkopoliittinen analyysi oli valmiimpaa ja avoimempaa edellisen eduskunnan raportissa kuin nyt, neljä vuotta myöhemmin.

Koska Ritva Viljasen jatkoaikaa todennäköisesti perusteellaan tasa-arvolla, sanoudun irti tasa-arvosta ja koko laista. Tosiasia on, että kansliapäällikkönä Ritva Viljanen savusti ulos poliisiylijohtaja Markku Salmisen. Sekö on tasa-arvoa?

Nyt voisi myös kysyä, onko Viljasella jokin osuus huumepoliisien ajojahtiin tai siihen, että tiedot kantelupukki-poliiseista on tuhottu. Kyseessä on niin iljettävä teko, että pitäisi aivan ehdottomasti tutkia, kuka on vastuussa tietojen hävittämisestä. Tällaista ei saa oikeusvaltiossa tapahtua.

Kun Jutta Urpilainen valittiin yleisen hurmoksen vallassa SDP:n puheenjohtajaksi, tanakkana tukena olivat puolueen vanhat herrat Paavo Lipponen ja Eero Heinäluoma.

Herrojen halailut ja hymyt valinnan jälkeen olivat sellaisia, että jo tuolloin olisi voinut väittää, että vanhat demarijäärät saivat sätkynuken. jota voi vedellä langoista ja ohjastaa tekemään mieleistä politiikkaa.

Näinhän tässä on käynyt. Demarien suurmogulin Paavo Lipposen kolumni tämän päivän Turun Sanomissa paljastaa Urpilaisen aseman. Urpilainen ei pärjää omillaan, vaan tarvitsee tanakkaa vanhojen herrojen tukea.

Urpilainen ja hänen tukijansa ovat hirttäytymässä ruuan arvon lisäveron alennukseen. Ruoka kallistuu kallistumistaan, mutta demarien mielestä veroja ei saa laskea. Ei ruuan arvonlisäveroa eikä muitakaan veroja, ei ainakaan tavallisilta palkansaajilta.

Muissakin asioissa Urpilainen on osoittanut olevansa tyypillinen jakopoliitikko eli perinteinen vanhan ajan demari. Urpilainen menee vaatimuksissaan niin pitkälle, ettei häntä kohta erota entisistä kommunisteista. Valtion pitää antaa kaikki palvelut ilmaiseksi kaikille. Rahat jakopolitiikkaan tietenkin otettaisiin verottamalla keskituloiset kuiviksi.

Minullakin on unelma. Toivon, että demarivalta murtuu totaalisesti niin politiikassa kuin valtion hallinnossa. Muuten Suomi ei koskaan pääse eroon vanhoista politiikan menettelytavoista. Elämme yhä vanhoja suomettumisen aikoja niin ulkopolitiikassa kuin sisäpolitiikassakin..

Lipposen kolumni oli niin kaunainen, ettei sitä juuri kannattaisi edes kommentoida. Pelko SDP:n hegemonian murtumisesta on niin suuri, että kaikki - ja ennen kaikkea media - on haukuttava lyttyyn. On se niin väärin, että vaalirahasotkuista ylipäätään kirjoitettiin ja että Urpilaisen kannanottoja arvosteltiin.

Tuollaisen vuodatuksen jälkeen Lipposen toivomus päästä "poliittisessa keskustelussa asialliseen hallituksen ja opposition rooleja korostavaan perusvireeseen" on höperö. Konsensusta sen enempää keskusteluun kuin päätöksiinkään ei enää tarvita eikä kaivata. Se lisäisi vain demarien ylivaltapyrkimyksiä.

Tänä aamuna mä lehden luin - ja tipahdin tuolilta. Kalevan pikku sievässä PS. -pääkirjoituksessa ei annettu sananvapaudelle juuri mitään arvoa. Henkilökohtainen tuskaisuus onneksi hivenen helpotti, kun luin Helsingin Sanomien pääkirjoituksen samasta asiasta.

Kaleva lähti siitä, ettei eduskunnan talousvaliokunnan lööppipäätös koskisi niin arvovaltaista lehteä kuin Kalevaa, vaan ainoastaan iltapäivälehtiä, joiden lööpeistä "tuskin tulee ensimmäisenä journalismi mieleen muille kuin niiden tekijöille".

Jos poliitikoiden tyytyväisenä pitäminen on lehden journalistisen linjan päätarkoitus, kirjoituksen toki ymmärtää. Mutta jos Kaleva todella olisi huolissaan sananvapaudesta ja eduskunnan kasvavasta toimittajakaunasta, se olisi käsitellyt asiaa hieman vakavammin.

Lehti ei ilmeisesti ymmärrä, millaiseksi journalistinen ilmapiiri Suomessa on muuttunut. Epätarkasta otsikoinnistakin on jo rapsahtanut tuomio törkeästä kunnianloukkauksesta, vaikka asia oli aivan oikein varsinaisessa jutussa. Oikeuden päätös on käsittämätön. Onneksi Helsingin Sanomat valittaa käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen.

Eduskunnan talousvaliokunnan lööppipäätöksessä on todella kysymys sananvapauden rajoittamisesta. Lööppejä tekevät muutkin kuin iltapäivälehdet (myös Kaleva, Helsingin Sanomat, aikakauslehdet).

Kuten Helsingin Sanomat kirjoittaa, "lehtien myyntijulisteita (lööppejä) ei tehdä mainostoimistoissa vaan lehtien toimituksissa ja ne ovat osa aivan normaalia lehden toimitusprosessia. Lööpeissä on ylilyöntejä, mutta ne ovat osa toimitussisältöä ja siten sananvapauden piirissä, vaikka mainonnan eettinen neuvosto onkin eri mieltä."

Iltapäivälehdet ovat saaneet huomautuksen Mainonnan eettiseltä neuvostolta isä tappoi, äiti poltti -lööpeistä. Lehdet eivät puolustautuneet, vaan sanovat, ettei asia kuulu mainontaneuvostolle.

Kun Julkisen sanan neuvosto käsitteli samoja lööppejä, se totesi, että ne ovat totuudenmukaisia ja tärkeitä aiheita eivätkä riko hyvää journalistista tapaa.

Talousvaliokunnan kansanedustajat tulkitsivat lööpit mainoksiksi ihan oma-aloitteisesti ilman, että asiantuntijat olisivat valiokuntaa siihen erityisesti patistelleet.

Kannanoton mukaan lööppien sisältöä voidaan rajoittaa niin, etteivät ne ole ristiriidassa "yleisesti hyväksyttyjen yhteiskunnallisten arvojen" kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että Kuluttajavirasto voi haastaa lööpintekijät markkinaoikeuteen. Virasto on myös tähän valmis. Totta kai.

Lehdessä (ja tähän asti myös lööpissä) saa kertoa poliitikkojen ja muiden vaikuttajien törttöilystä ilman lupaa ja kuvan kanssa. Mainoksissa siihen pitää pyytää lupa.

Jatkossa, kun lööpit tulkitaan mainoksiksi, voidaan joutua kysymään lupa, saako nimen laittaa lööppiin - vaikka asiasta kerrottaisiinkin lehdessä. Ja lupaa ei taatusti tule.

Talousvaliokunnan kannanotto johtaa aivan mahdottomuuksiin. Seuraavaksi tulilinjalle joutunevat lehtien etusivut, myydäänhän niilläkin lehtiä. Nykyinen eduskunta on sen verran käärmeissään lehdistölle, että se rajoittaa sananvapautta aina kun se vain on mahdollista.

Sitten kaikkein tärkein asia. Millä oikeudella talousvaliokunta on ryhtynyt mestaroimaan ja tulkitsemaan sananvapautta, kun asia ei sille kuulu, vaan nimenomaan perustuslakivaliokunnalle? Miksi lööppikannanottoon ei pyydetty perustuslakivaliokunnan lausuntoa? Perustuslakivaliokunnan jäsenenä haluan ehdottomasti vastauksen tähän kysymykseen.

Syksyllä yritän tehdä kaikkeni, että perustuslakivaliokunta ottaa asian oma-aloitteisesti käsittelyyn ja muuttaa talousvaliokunnan tulkinnan vastaamaan länsimaisen demokratian perusperiaatteita ja Euroopan ihmisoikeussopimusta.

Perustuslakivaliokunnalle kyllä tuodaan talousvaliokunnalle (ja demareille ja valiokunnan demaripuheenjohtajalle) tärkeä sukupolvenvaihdosta koskeva verolaki tutkittavaksi, vaikka edellisen hallituksen aikana samaa asiaa koskeva laki säädettiin ilman perustuslaillista punnintaa.

Sen sijaan sananvapaus ei käynyt valiokunnan mielessä, kun se sorvasi lööppikantaansa. Arvon kansanedustajat unohtivat, että sananvapaus on läntisen demokratian keskeisin arvo ja että tarvitaan laki, jos sananvapauden tulkintaa halutaan muuttaa.

Ketä nämä sananvapauden syöjät ovat? Talousvaliokunnan jäsenten nimilista löytyy eduskunnan nettisivuilta.

Tämän aamun Kaleva antoi lopultakin vastauksen vuosikymmeniä vaivanneeseen kysymykseen: Miksi kukaan vasemmistopoliitikko ei ole tuominnut epäterveenä ay-liikkeen valikoivaa vaalitukea tietyille vasemmiston ehdokkaille? Nyt sen teki Eero Heinäluoma, SAK:n täryjyrä ja käsikassara politiikassa. Tosin ihan vahingossa, ymmärtämättään ja tietämättään.

Heinäluoma on palvellut SAK:ta pari vuosikymmentä (1983-2002). Tosin tästä ajasta ei ole mitään mainintaa eduskunnan nettisivuilla. Joka tapauksessa Heinäluoma tietää tasan tarkkaan, miten valikoidusti ammattijärjestöt ja -osastot ovat ehdokkaita tukeneet vuosikymmenestä toiseen.

Tämä sama käytäntö toistui viime eduskuntavaaleissakin. Se paljastuu, jos vain viitsii tutkia vaalirahailmoituksia läpi. Jostain syystä toimittajat eivät ole penkoneet vasemmistopuolueiden kansanedustajien tukijoita esiin. Kannattaisi, sillä siellä ne suuret kalat kutevat. Ja rahat.

Heinäluoma pitää epäterveenä, että vaaleissa suuri määrä rahaa kootaan yhteen paikkaan ja jaetaan se sieltä valikoidulta tietyille ehdokkaille.

Aivan oikein. On epätervettä, että ammattiosasto tai -liitto tukee vain muutamaa ehdokasta, eikä anna muille mitään, vaikka kuuluisivat liitoon. Metalliliitolle on syytä antaa kiitokset, kun se paljasti tukeneensa kaikkia liittoon kuuluvia ehdokkaita.

Vielä suurempi synti on se, että samaan rahamassiin on kerätty rahaa myös niiltä liiton jäseniltä, jotka taatusti eivät tue sen enempää demareita kuin kommunistejakaan. Onko siinä laitaa, että oikeistoa kannattavan jäsenen rahoilla tuetaan vastapuolen ehdokasta?

Katsotaanpa hieman tarkemmin hra Heinäluoman vaalirahoitusilmoitusta. Ei ole mainintaa siitä, että hän sai Kehittyvien Maakuntien Suomelta tukirahaa 10 000 euroa. Se muka meni puolueen kassaan.

Ainuttakaan tukisummaa ei ole yksilöity. Kuinka monelta yritykseltä, etujärjestöltä, säätiöiltä ja vastaavilta tuli seminaarituloja? Jos samasta yrityksestä tai yhdistyksestä osallistui seminaariin useampia niin että 1.700 euron ilmoitusraja ylittyi, tuki olisi pitänyt ilmoittaa. Eero Heinäluoma ei ole vaivautunut kertomaan edes tukijoiden lukumäärää.

Yllättävää oli myös se, että Heinäluomaa tuki Helsingin Kirjatyöntekijöiden liitto. Onko Heinäluoma ollut joskus kirjaltaja? Oulussa moni kirjaltaja aikanaan kiroili reippaasti, kun ay-osasto antoi rahaa vasemmiston ehdokkaille - valikoidusti. Mutta nämähän kuuluivat ay-liiton paarialuokkaan, kun eivät tukeneet vasemmistoa, vaan ajattelivat ihan itse.

Vasemmistopuolueiden työväenosastot tukevat pääehdokkaita sellaisilla summilla, että silmiä häikäisee. Pappi Ilkka Kantola sai Naantalin työväenyhdistyksestä 20.500 euroa, kun kokonaiskulut olivat 23.800 euroa. Pauliina Viitamiehen kampanjan 57.300 euroa maksoi kokonaan Mikkelin työväenyhdistys.

Oulussa Liisa Jaakonsaaren tukijoissa ei työväenyhdistyksiä tai ay-osastoja ollut. Liki puolet 29.000 euron kampanjasta tuli omasta pussista. Ahteen yksittäiset tukijat ja summat eivät ilmoituksesta selviä, paitsi että omaa rahaa tarvitsi käyttää vain 1.500 euroa.

Oulun työväenyhdistys on kuitenkin ökyrikas. Rahaa tulee vuokrista ja muista liiketoimista. Nyt jää pimentoon, ketä työväenyhdistys rahoillaan tuki. Ja kuinka paljon.

On surkuhupaisaa, että entinen ay-jyrä alkaa osoitella sormella yritystukia. Katsoisi nyt peiliin. Kuka tahansa saa tässä maassa tukea ketä tahansa. Kunhan tuki vain on avointa ja kunhan saajat ilmoittavat rehellisesti tuen määrän. .

Kun katson Heinäluoman vaalirahoitusilmoitusta, esitän, että hän todella kertoo, keitä ovat ne yritykset, etujärjestöt, säätiöt ja vastaavat, jotka ovat tukeneet seminaarimaksuilla liukasta Pikku Eeroa yli 50 000 eurolla.

Heinäluoma hymyili kuin Naantalin aurinko sen jälkeen, kun onnistui puristamaan yritysten tukikaton 3.000 euroon kunnallisvaaleissa. Tämähän ei koske työväenyhdistyksiä, ammattiosastoja eikä puoluejärjestöjä. Eikä tietenkään aatteellisia yhdistyksiä ja säätiöitä.

Joten Kehittyvien Maakuntien Suomikin voi aivan hyvin jatkaa yritysten aatteellisena tukijärjestönä, ihan samalla tavalla kuin jatkavat muutkin aatteelliset yhdistykset, ammattiliitot, säätiöt jne.

Miksi porvaripuolueiden menestyksen toivominen on syntiä, mutta vasemmistopuolueiden ei? Miksi punamulta ja sateenkaari kelpaavat, mutta porvarihallitusta ei saa edes toivoa? No tietenkin siksi, että SDP on muissa koalitioissa valtapuolue.

Jatka Pikku Eero ruikuttamista, niin demarit pysyvät ikuisesti oppositiossa - ja porvarihallitus voi tehdä välttämätöntä uudistustyötään ja korjata yhteiskunnan rakenteita. Tätä me kaikki toivomme. Kukaan ei enää jaksa SDP:n vallantäytteisyyttä ja ahneutta.

Raha ja valta ovat aina olleet ratkaisevia SDP:n politiikassa. Jokainen, joka on seurannut politiikkaa 70-luvun alusta alkaen, tietää, että SDP on ollut ja on todennäköisesti vieläkin (jos pääsisi taas valtaan) Suomen suurin osto- ja myyntiliike.

Kokoomus ja kokoomuslaiset ovat riippuneet löysässä hirressä kolme viikkoa. Lopultakin puheenjohtaja Jyrki Katainen erotti luottamuksen ja kansalaisten kunnioituksen menettäneen Ilkka Kanervan. Nyt voin antaa vastauksen myös niille muutamalle sadalle sähköpostin lähettäjälle, jotka ovat ilkkuneet, miksi Ukkola on ollut hiljaa. Miksi en ole vaatinut Kanervan päätä vadille?

Vastaus on helppo. Kanerva ei missään vaiheessa vaarantanut sananvapautta. Hän ei ole vetänyt oikeuteen yhtä ainoaa mediaa. Pääministeri Vanhanen sen sijaan jatkaa hamaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen asti oikeustaisteluaan uuniperunoiden yksityisyydestä.

Toinenkin eroavuus on. Miksi ihmeessä olisin ryhtynyt yhden naisen ristiretkeen, kun tiesin tasan tarkkaan, että Ilkka Kanervalla on herransa, puolueen puheenjohtaja ja eduskuntaryhmä, joiden tahtoa on kuunneltava? Matti Vanhasella ei ole herraa. Hän on itsensä herra, pääministeri ja puoluejohtaja, jonka edessä eduskuntaryhmäkin lakoaa. Se kuuluu keskustan perinteisiin.

Kolmaskin syy on. Molemmat herrat ovat toimineet yksityiselämässään harkitsemattomasti ja ministerin arvovallalle sopimattomasti. Mutta kumpi oikeastaan on kelvottomampi? Kanerva, joka lähetti läjittäin flirttailevia ja seksistisiä tekstiviestejä naiselle, jonka ammattina on tanssia uiveloa jäällä? Vai pääministeri, joka pitää yksihuoltajaäitiä seksileluna ja lopettaa suhteen tekstiviestillä: se on loppu nyt?

Jotta yhtälö olisi täydellinen, media tietenkin on suurin syyllinen. Media ei kuitenkaan lähettänyt yhtä ainoaa tekstiviestiä - eikä se paistanut ainuttakaan uuniperunaa. On jotenkin surullista huomata, miten tiukasti poliittinen järjestelmä pitää kiinni vanhoista ajatuksista. "Ei Kanervassa ollut mitään vikaa. Median syytä koko revohka.

Poliitikot eivät kerta kaikkiaan näe murrosta ympärillään. Poliitikko on kokonaisuus, jossa yksityiselämän teoilla on vaikutusta poliittiseen uskottavuuteen ja luotettavuuteen. Enää ei maakunnassa vierailevalle ministerille tuoda neitokaista hotellihuoneeseen niin kuin Kekkosen aikaan. Sanovatpa tiilikat mitä tahansa, poliitikot eivät voi yksityiselämässään tehdä aivan mitä tahansa.

Presidentti Tarja Halonen ansaitsee kiitokset kannanotostaan. Hän sanoi Nato-kokouksessa selvällä suomella, että päättäjiltä odotetaan säällistä ja siistiä käytöstä. Poliitikkojen on sopeuduttava kulttuurin muutokseen.

"Vaikka ihmiset olisivat samanlaisia kuin ennenkin, heidän on sitten mukauduttava. Sitä on nähty nyt useiden kohdalla."

Toivotaan, että mukautuminen ulottuisi vähitellen myös eduskuntaan ja että kansanedustajatkin sen ymmärtäisivät.

Olin hyvin pahoillani Julkisen sanan neuvoston päätöksestä antaa nuhteet Helsingin Sanomille eduskunnan kalapuikkoviiksimiesten seksismistä. Olen kuullut, että suuri joukko miehiä on syystä tai toisesta "luettelon" ulkopuolella, vaikka he sinne kuuluisivat. JSN vaati yksilöidympiä tietoja. Mutta miten ihmeessä ne olisi voitu antaa ilman, että olisi rikottu lähdesuojaa?

Olen yksipuolinen. Kirjoitan lähes yksinomaan sananvapaudesta ja sitä uhkaavista vaaroista. Nyt olen aivan tosissani, kun sanon: sananvapaus demokraattisen yhteiskunnan perusoikeutena on kyseenalaistettu. Eduskunnassa toimittajia syyllistetään, haukutaan ja halveksitaan. Jos ette usko, niin lukekaa kansanedustaja Pekka Vilkunan mielipidekirjoitus Ilta-Sanomissa (to 13.3.2008). Hän ei ole mielipiteineen yksin.

"Median hurskaudella ja toimittajien täydellisyydellä ei näytä olevan mitään rajaa. Se yhdeksän vuotta, mitä minä olen ollut eduskunnan jäsen, ovat toimittajat kaivamalla kaivaneet aiheita, millä voisi loukata tai häpäistä Ensimmäistä valtiomahtiamme. Tekevät sen muka sananvapauden ja ihmisten tiedontarpeen nimissä, mutta kuka tuollaisesta mustamaalauksesta oikein hyötyy? No lehdistö itse. Lööpit myyvät lehteä, olipa asiassa perää tai ei. Valitettavaa asiassa on, että suurin kärsijä on Suomen kansa, kansanvalta ja demokratia. Onko lehdistön saama hyöty suhteessa menetykseen? Ei takuulla ole!"

Asiaa tarkastelee toiselta kantilta Niklas Herlin, Uuden Suomen omistaja ja hallituksen puheenjohtaja. Herlinin kolumnista uusisuomi.fi -sivustolla on pakko lainata pätkä:

"Toimittajatkin ovat työtään tekeviä ihmisiä. Toimittajat tekevät töitään niin kuin kuka tahansa, palkan eteen, pomon käskystä, intohimosta hyvään jälkeen, saadakseen ylennyksen. Tunnen paljon toimittajia. Aika neuroottisia ovat, mutta eivät mitään verrattuna vaikka suuryritysten johtajiin, joita myös tunnen.

Toimittajia syyllistetään. Nykyään ei voi lukea tai nähdä tai kuulla poliitikkoa, joka ei syyttäisi kohusta mediaa. Rupee riepomaan! Mediako käski valehdella uuden naisystävän ensitapaamisesta? Pahat toimittajat lähettivät eroottiselle tanssijalle 200 tekstiviestiä? Oliko se toimittaja joka Jokelassa ampui? Toimittajatko järjestivät Aasiassa hyökyaallon? Toimittajat pidättivät sisäpiirikaupoista epäillyn? Ei. Ei. Ei. Ei."

Olen onnettomassa välikädessä. Olen toimittaja henkeen ja vereen. Sananvapauden puolesta menen vaikka linnaan, jos sikseen tulee. Mutta olen myös poliitikko ja ymmärrän kollegoja.

Joskus kuitenkin ihmettelen, eikö kansanedustajan sentään tulisi ymmärtää, mitä länsimainen demokratia pitää sisällään. Olin lentää selälleni, kun huomasin, etteivät kaikki kansanedustajat edes tiedä, mitä toimittajan lähdesuoja tarkoittaa. Tai luulevat, että Journalistin ohjeissa kiellettäisiin julkaisemasta nimeä, ellei rikoksesta tuomitun rangaistus ole vähintään kaksi vuotta vankeutta. Kyseessä on suositus, eikä se koske yhteiskunnan ja talouselämän päättäjien töppäyksiä.

Laki ei estä julkaisemista esimerkiksi rattijuoppoudesta tuomitun nimeä. Luetteloa tuomioista ei kuitenkaan saa tehdä, sen kieltää tietosuojalaki. Lehdistö itse on sopinut tietyt pelisäännöt nimien julkaisemisesta. Toiset lehdet noudattavat ohjeita, toiset eivät. Ja sillä siisti.

Lähdesuoja on sananvapauden ja demokratian elinehto. Lähdesuojan tarkoitus on taata tiedotusvälineille mahdollisuus valvoa vallankäyttöä. Lähdesuoja on oikeus, ei velvollisuus.

Lähdesuoja tarkoittaa oikeutta kieltäytyä vastaamasta kysymykseen, kuka on julkaistun kirjoituksen tai lähetetyn ohjelman laatija tai kuka on antanut niiden perustana olevat tiedot.

Se voidaan murtaa vain kahdessa tapauksessa. 1. mikäli asia koskee rikosta, josta voi saada vankeutta vähintään kuusi vuotta. 2. Mikäli asia koskee vastoin salassapitovelvollisuutta, jonka rikkomisesta on erikseen säädetty rangaistus, annettua tietoa.

Koskaan kalapuikkoviiksimiehet eivät saa selville, kuka heidän käytöksestään on kertonut. Toimittaja ei paljasta tätä tietoa ikinä. Jos paljastaisi, sen jälkeen toimittaja ja hänen lehtensä ei saisi koskaan mitään tietoja väärinkäytöksistä tai rikkomuksista. Uskokaa huviksenne. Juuri toimittajien tehtävänä on mm. valvoa, että lakeja noudatetaan.

Kansanedustajien tietämättömyys länsimaisen demokratian ja sananvapauden yhteenkuuluvuudesta on ihan aito ongelma. Toivonkin eduskunnan hallinnolta, että se järjestäisi koulutusta, jossa kansanedustajille selvitettäisiin lehdistön toimintaa, toimittajien työtä ja länsimaista sananvapautta. Se on hieman eri asia kuin suomettumisen aikana selkäytimiimme iskostunut tiedotuskäytäntö.

Toisaalta toimittajajärjestötkin voisivat olla hieman aktiivisempia. Kaiken maailman lobbarit ympäröivät meidät päivästä toiseen, mutta toimittajajärjestöjä ei joukossa ole.

Tuskinpa kenellekään on enää yllätys, kun kerron, että eduskunnassa on jokseenkin voimakas lehdistön vastainen ilmapiiri. Eikä pelkästään edustajien joukossa. Yleisesti toivotaan ja uskotaan, että Hesari saa kalapuikkoviiksi-oikeudenkäynnissä vähintään sakot, jopa vankeutta.

Mutta on toimittajissa ja lehdissäkin eroja. Sellaiset lehdet ja toimittajat, jotka mielistelevät vallanpitäjiä, kirjoittavat vain, mitä poliitikko haluaa, kyllä menestyvät eduskunnassa. Mutta uskottavuus voi jossain vaiheessa mennä. Ja varteenotettavalle - tai itseään sellaisena pitävälle - tiedotusvälineelle se olisi katastrofi.

Perustuslain 60. pykälän mukaan ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia. On aivan sama, ketä pääministeri tai ministeri lemmiskelee, syökö uuniperunoita, lähettääkö tekstiviestejä. Sen sijaan olankohautuksella ei voi ohittaa sitä, että pääministeri valehtelee.

Pääministeri kertoi aikoinaan tavanneensa Susanin Ikeassa. Tosiasiassa pariskunta "kohtasi" netissä, josta kansakuntamme tärkein poliittinen toimija etsi naisseuraa.

Voisi tietenkin sanoa, että kaikkihan joskus hätäpäissään kertoo valkoisen valheen. Asia sinänsä ei olisi mistään kotoisin, ellei kysymyksessä olisi pääministeri. Kyllä tässä jo voi hädissään kysellä, mistä muusta pääministeri laskee luikuria? Ja kenelle?

Kansalainen. Tee kantelu eduskunnan perustuslakivaliokunnalle, jotta se voi tutkia, täyttääkö pääministeri perustuslain vaatimuksen, jonka mukaan ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia.

Ehkä myös 10 kansanedustajaa voisi tehdä perustuslakivaliokunnalle tutkintapyynnön ministerivastuulain ja perustuslain 60. pykälän perusteella. Mutta eduskunnasta tuskin löytyy 10 edustajaa, jotka allekirjoittaisivat kantelun. Esko Ahon hallituksen aikana viidenkin kansanedustajan metsästäminen ns. Kauko Juhantalon tapauksen tutkimiseksi oli työn ja tuskan takana..

Olen aina sanonut, että kyllä yksikin kansanedustaja voi vaikuttaa. Yhtenä esimerkkinä olen maininnut juuri Juhantalon oikeusprosessin. Se käynnistyi viiden naiskansanedustajan perustuslakivaliokunnalle tekemän kantelun turvin. Olin yksi viidestä. Alullepanija.

Aikanaan Juhantalo piti tiukasti kiinni siitä, että hänen raha-asiansa ovat yksityisasioita eivätkä kuulu muille. Mutta koplaus kuului kuin kuuluikin. Juhantalo tuomittiin valtakunnan oikeudessa ja hänet erotettiin eduskunnasta. Se, että hänet jatkossa valittiin uudelleen eduskuntaan, on sitten kansan päätös.

Haluaisin, että tapaus Vanhanen tutkittaisiin perusteellisesti myös perustuslain kannalta. Oikeusprosessinhan hän on jo voittanut. Hänen apunaan on lakimiesten armeija sekä Suomen poliittisen järjestelmän ja oikeuslaitoksen vankkumaton tuki ja turva. Kaveria ei jätetä vähäpätöisen yksinhuoltajan typeryyksien takia.

Näinhän se menee. Hovioikeudessa Ruususella ei ole mitään mahdollisuuksia. Oikeustieteen tohtori Päivi Tiilikka on tehnyt työtä Vanhasen hyväksi etu- ja jälkikäteen niin voimallisesti, etteivät hänen kollegansa, ammattituomarit, voi muuhun tulokseen jatkossa tulla kuin ristiinnaulita Susanin. Jos käräjäoikeuden päätös pysyisi hovissa voimassa, siinähän menisi ammattitoverin ja "nousevan tähden" uskottavuus..

Mutta onneksi on myös toisella tavalla ajattelevia oikeustieteen tohtoreita. Sananvapauden toinen asiantuntija, oikeustieteen tohtori Riitta Ollila on aivan toista mieltä. Jos oikeus olisi antanut langettavan tuomion, se olisi merkinnyt ilmaisukieltoa Ruususelle - suorastaan salassapitovelvollisuutta. Toisin sanoen sensuuria.

"Jos asiassa mennään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, niin silloin EIT joutuu arvioimaan, kuinka paljon maan johtava poliitikko joutuu sietämään toimintaansa koskevaa arvostelua ja myös luotettavuutensa sekä häntä koskevien asioiden käsittelyä." (Kaleva 7.3.2008)

EIT on aikaisemmin katsonut, että kansallinen harkintamarginaali on varsin kapea. Joten: jos hovioikeudessa tulee tuomio - kun asialla ovat Tiilikan kaltaiset "oikeat" tuomarit - toivottavasti jotkut raharikkaat perustavat huippupoliitikkojen kaltoin kohtelemille naisystäville rahaston, josta sitten maksetaan heidän oikeudenkäyntikulunsa.

Vai mennäänkö siihen, että pikku ystävättäriltä vaaditaan kirjallinen vaitiololupaus? Omasta elämästä ei saa kertoa, ei koskaan.

Oikeuslaitokseen en enää usko. Jos pääministerin ja kaiken maailman tiilikoiden mielestä tuomio oli väärä, kun sen tekivät "toheloivat" lautamiehet, niin mihin tuollaisia toljakkeita enää tarvitaan? Jos pääministeri romuttaa satoja vuosia vanhan järjestelmän, hän pääsee taatusti historian kirjoihin yhdessä Kekkosen kanssa.

Muitakin kummallisuuksia nykyisessä lautamiesjärjestelmässä on. Lautamiehet valitaan poliittisin perustein. Se ei ole soveliasta. Kaiken huipuksi yksi kansanedustaja laatii lakeja ja tuomitsee sitten oikeudessa näiden samojen lakien perusteella. Se on täysin vastoin länsimaisen oikeusvaltion ja demokratian perustaa, vallan kolmijakoa.

Oikeusministeri tuohtui, kun kyselin lautamiesjärjestelmän perään. Pikemminkin hänen kannattaisi tuohtua siitä, että oikeusoppineet ovat jo ennen tuomiota ottaneet kantaa siihen, minkälainen tuomio on oikea tuomio. Ja miettiä lautamiesten valintaprosessia hieman tarkemmin.

Ja vielä varmuuden vakuudeksi. Juuri sananvapauden ja yksityisyyden suojan punninnassa lautamiehiä tarvitaan. Muuten Tiilikan kaltaiset pykälänikkarit romuttavat sananvapauden ja estävät kansalaisilta tiedon siitä, minkälaisia poliitikot ovat ihmisinä. Ovatko rehellisiä vai valehtelevatko?

Helsingin käräjäoikeuden päätös - selkeä kannanotto sanavapauden puolesta - näyttää tulleen suurena järkytyksenä niin pääministeri Matti Vanhaselle, poliitikoille kuin oikeustieteen tohtorille Päivi Tiilikalle. Vanhasen oikeusprosessissa lausuntoautomaattina esiintynyt Tiilikka on ehtinyt jo moneen kertaan kautta rantain tuomita Susan Ruususen ja kustantajan.

Yhtä paljastavia näyttivät olevan myös kansanedustajien reaktiot - Nelosen uutisten mukaan. Vanhaselle riitti ymmärrystä ja selälle taputtelijoita.

Päätös ilmiselvästi yllätti poliitikot. Oltiinko todella niin varmoja siitä, että oikeuslaitos kyllä ymmärtää maan kolmanneksi tärkeintä poliitikkoa ja tuomitsee rakastavaisten riidan pääministerin hyväksi? Mutta voi voi. Kantona kaskessa oli kaksi toheloa maallikkolautamiestä.

Seurauksena voikin olla, että lautamiehet poistetaan käräjäoikeuksista. Olen sitä itsekin vaatinut. Mutta ehkä tässä pitää muuttaa mielipidettä, jotta myös tavallisella umpirakastuneella ja kaltoin kohdellulla uuniperunoiden paistajalla olisi sananvapaus.

Pääministerin kannalta onnetonta eivät ole Ruususen "paljastukset". Niiden takia ei oikeutta käyty eikä käydä. Onnen ja pettymyksen huumassa Ruusunen paljasti pyytämättä ja yllättäen, millainen Matti Vanhanen on ihmisenä.

Asiat ovat Suomessa muuttumassa. Kansalaiset haluavat tietää, millaisia päättäjät ovat ihmisinä, henkilöinä. Tätä me poliitikot emme ole vielä ymmärtäneet.

Perustuslain 60 §:n mukaan ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia. Päätöksessä tuodaan esiin, että Vanhanen tapasi seurustelukumppaninsa netissä (eikä kertonut asiasta totuutta) ja että jo parin päivän päästä pari harrasti seksiä.

Käräjäoikeus puuttui päätöksessään myös siihen asiaan, että Vanhanen on jo oma-aloitteisesti tuonut yksityiselämänsä julkisuuteen. Kun kerran avaa kaappinsa ovet medialle, niitä ei enää kiinni saa.

Tosiasiassa oikeudenkäynnillä pyrittiinkin kontrolloimaan julkisuutta. Ja tämän asian poliitikot allekirjoittavat yksissä tuumin. Julkisuus kyllä kelpaa, mutta sellaisena kuin me poliitikot sen haluamme.

Eihän se näin mene. Ei enää. Emme elä enää Kekkosen aikaa, emme Koiviston aikaa. Olemme 2000-luvulla. Suomi vapautuu ja demokratisoituu pakosta, tulipa oikeudesta millaisia sananvapautustuomioita tahansa.

Pääministerin blogikommentti oli julmaa luettavaa. Hän ei sulata voittaneiden lautamiesten ydinperustelua eli sitä, että "kanssakäymisen yhteydessä toisen ihmisen yksityiselämästä saatu tieto sellaisenaan olisi osa tiedon saajan omaa yksityiselämää".

Käräjäoikeus lähti päätöksessään siitä, että myös Susan Ruususella on oma elämä, josta hän saa kertoa. Nyt Vanhanen on sitä mieltä, ettei ole.

Pääministerin tulkinta johtaa aivan mahdottomaan elämään ja mahdottomaan yhteiskuntaan. Mutta jostainhan ne on perustelut jatkuvalle käräjöinnille löydettävä.

Jokin aika sitten jouduin vastaamaan kysymykseen, mitkä ovat tärkeimmät asiat, joihin haluan eduskunnassa vaikuttaa. Vastaus oli helppo: päivänpolitiikan ruisleivän, vanhusten, eläkeläisten ja lasten asioiden lisäksi tärkein huoleni on sananvapaus. Se voi huonosti Suomessa ja uhkaa tuhoutua lisääntyvään sensuuriin. Haluan myös katkaista kaksipäisen ulkopoliittisen johtajuuden ja liittää Suomen Natoon.

Suuruudenhulluja tavoitteita mitättömältä rivikansanedustajalta! Olisiko sittenkin ollut parempi vaihtoehto ryhtyä tekemään väitöskirjaa sananvapaudesta? Nyt ei auta kuin toivoa, että edes kansanedustaja saa säilyttää puheoikeuden eduskunnassa. Muualla sitä ei enää kohta ole.

Vaikka pääministeri Matti Vanhasen oikeudenkäynti voi johtaa vuosikausien käräjöintiin aina Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuinta myöten, yksi asia on ehdottoman varma: Vanhasen nauttimalle arvovallalle jo oikeudenkäynti on ollut myrkkyä. Tuomio ei sitä enää muuksi muuta.

Länsimaiset johtajat eivät juuri ole kyselleet lakituvassa kunniansa perään. Britanniassa moiset niuhottajat naurettaisiin suohon. Ranskassa ja Saksassa ajat näyttävät muuttuneen, kun itsevaltaiset poliitikot katsovat olevansa kaiken arvostelun yläpuolella.

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on haastanut riitaa lehdistön kanssa. Pömppömahan "latistusta" kuvamanipulaation avulla ei olisi saanut paljastaa. Eikä myöskään anelevaa tekstiviestiä entiselle rouva Sarkozylle. Tekstiviestioikeudenkäyntiä pidetään Ranskassa äärimmäisen poikkeuksellisena.

Saksassa media kertoi liittokansleri Gerhard Schröderin värjäävän hiuksiaan. Liittokansleri tuohtui kirjoittelusta niin silmittömästi, että hän turvautui oikeusistuimeen. Tuomarit päättivät vuonna 2002, ettei lehdistö saa väittää virheellisesti Schröderin värjäävän hiuksiaan.

Mutta meillä ei olekaan kysymys muutamasta tekstiviestistä tai hiusten väristä. Kysymys on siitä, saako ylipäätään kirjoittaa omia muistelmia, jos toisena osapuolena on poliitikko.

Tohtori Päivi Tiilikan kirjoituksia ja väitöskirjaa sananvapauden ja yksityisyyden rajoista käytetään syyttäjän todisteina oikeudenkäynnissä. Lisäksi tohtori Tiilikka on antanut solkenaan tuomitsevia lausuntoja julkisuuteen.

Yhtä lailla pihalla ovat olleet ne tutkijat, jotka ääni väristen ovat todistaneet, ettei Urho Kekkosen aikana moista olisi tapahtunut.

Missä on näiden tutkijoiden lähihistorian tuntemus? Vuoden 1956 presidentinvaalien kampanjassa reviteltiin Kekkosen naisseikkailuilla ja juopottelulla viimeisen päälle. Nyt sellaisista paljastuksista todennäköisesti joutuisi oikeuteen.

Helsingin Sanomille kiitos, että antoi palstatilaa tänään sunnuntaisivulla myös toisenlaisille poliittisille tutkijoille. Näin Tiilikan argumentointi ei jää ainoaksi julkisuudessa esitetyksi "tutkijatotuudeksi".

Nuorten turkulaisten politiikantutkijoiden johtoajatus oli, että julkisuus vie poliitikoilta suhteellisuudentajun. Niin vie.

Olin pyörtyä, kun Vanhasen oikeudenkäynnin alkaessa neljä veteraanipoliitikkoa asettui MTV3:n haastattelussa tukemaan Vanhasta. Kukaan ei puolustanut sananvapautta. Eivät edes kokoomuspoliitikot.

Toinen turkulaistutkijoiden johtoajatus oli, että vaikka ministerien tekstiviestit tuskin ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä, siitä huolimatta toimittajien pitää saada päättää, millaisella tiedolla on merkitystä. "Se on sensuuria parempi vaihtoehto", kirjoittavat Mari K. Niemi ja Erkka Railo.

Nykyisessä ilmapiirissä on jotain käsittämättömän ahdasta. Maa on täynnä ahdasmielisiä ihmisiä ja kielikelloja. Internetiä sensuroidaan, vaikka lapsipornorikollisiin sillä ei ole mitään vaikutusta. Taidekaan ei saa olla enää vapaata, vaan sekin on joutunut sensuurin ja rikostutkinnan kohteeksi.

Mitä vielä? Odotan koko ajan uutta sensuurirykäystä ja iskua sananvapautta vastaan.

Sensuurimentaliteetti on iskenyt Suomeen. Halu rajoittaa sananvapautta kaiken hyvän nimissä laajenee. Jos kirjoittaa kirjan omasta elämästään, joutuu oikeuteen. Mutta ei tässä kaikki. Suomi sensuroi myös internetiä. Meillä uskotaan, että internetiin voidaan rakentaa pitävä palomuuri kaikkea pahaa vastaan.

Tällä menolla voidaan heittää todella hyvästit sananvapaudelle. Olemme kohta sellaisten sensuurimaiden kastissa kuin Saudi-Arabia ja Kiina, jotka "suojelevat" kansalaisiaan vääriltä mielipiteiltä ja muulta saastalta.

Kaikki internetistä jotain tietävät ymmärtävät, että suodatus ei tepsi lapsipornoon - se ainoastaan estää eksymästä noille sivuille. Se on tietenkin hyvä asia. Mutta jos todella halutaan puuttua pedofiliaan ja suojella lapsia, poliisin estolistat ovat yhtä tyhjän kanssa. Kaiken huipuksi KRP niittaa kielletyksi myös suomalaisia saitteja, vaikka laki koskee vain ulkomaisia sivustoja.

Poliisin on tehtävä kansainvälistä yhteistyötä. Onko se liikaa vaadittu meidän poliisiltamme?

Ei pitäisi katsella aamutuimaan televisiota. Minulle alkaa riittää Anni Sinnemäen ja muiden ympäristövihreiden ei Vuotoksen altaalle, ei vesirakentamiselle (vain voimaloiden tehoja saisi lisätä), ei turpeelle, ei ydinvoimalle. Ei kaikelle muulle paitsi tuulivoimalle.

Oli pakko soittaa talousvaliokunnan varapuheenjohtajalle Antti Rantakankaalle ja päivittää tiedot. Tuulivoimalla tuotetaan energiasta 0,1 prosenttia. Ropellit on rakennettu kymmenien miljoonien eurojen tukien turvin.

Jokainen voi laskea, paljonko valtion tukea tarvittaisiin, jos tuulivoima 30-kertaistettaisiin eli härvelivoimalla tuotettaisiin 3 prosenttia Suomen energiasta. Useita satoja miljoonia euroja.

Tietävätköhän edes vihreät, että Suomen tuulisähkön nimellistehosta talven kulutushuipun aikaan on ollut käytössä vain 16 prosenttia. Miksi? No siksi, kun Suomessa ei tuule.

Toisin sanoen: tuulivoimaa ei juuri ole käytettävissä silloin kun energiaa tarvittaisiin eniten. Ja sitten sitä pitäisi rakentaa entistä enemmän. Ei tyhjästä kannata maksaa satoja miljoonia euroa. Sen saa aivan ilmaiseksi.

Vesivoiman lisärakentaminen ja Vuotoksen allas eivät maksaisi valtiolle latin latia. Itä-Lapin kunnat saisivat kiinteistöverotuloja palveluihin. Vuotoksen allasalueella ei enää asu ketään. Taivaanrannan maalaritkin ovat kirkonkylissä, kaukana Vuotoksen rämeiköistä.

Vihreiden eiei-politiikka alkaa todella jurppia. Greenpeace on lähes tuhonnut Lapin metsätalouden, suomalaisten vihreiden avustuksella. Jahka energiataistelu kunnolla alkaa, voisin lyödä melkein vetoa siitä, että avuksi rientää Greenpeace telaketjuineen.

En ole eläissäni ymmärtänyt luontovihreitä. Sen sijaan olen monessa asiassa samoilla linjoilla kuin soininvaaralaiset sosiaalivihreät: ketään ei jätetä.

Jokainen ministeri pääministeristä lähtien sanoo, ettei mitään voida tehdä, kun on tuo hallitusohjelma. Asiat kuitenkin ovat vuodessa muuttuneet. EU:n ilmastopolitiikan lisävaatimukset ovat niin rajut, että niiden toteuttaminen ilman vihreiden eiei:täkin on työn ja tuskan takana.

Onko todella niin, että hallituksen kolme puoluetta ja 112 kansanedustajaa ovat yhden puolueen ja 14 kansanedustajan vankeja? Jokin järki täytyy politiikassakin olla.

Silläkin uhalla, että puoluetoveri syyttää minua taas Kalevan palstoilla omaan pesään paskomisesta, esitän vihreille toiveen: jättäkää laiva, jos mikään ei kelpaa.

Hallitus ei suinkaan kaatuisi vihreiden ulosmarssiin. Tulijoita kyllä on. On kristillisdemokraatit ja seitsemän kansanedustajaa, on soinilaiset ja viisi kansanedustajaa. Jos vihreät korvattaisiin kd:llä, 126 paikan enemmistö muuttuisi 119 paikan enemmistöksi. Soinilaiset lisäisivät enemmistön 124:ään.

Pääministerin ja hänen entisen rakastettunsa Susan Ruususen välienselvittelylle voisi suorastaan nauraa, ellei kysymys olisi vakavasta asiasta. Jos oikein huonosti käy, niin medialle lyödään luu kurkkuun. Sen jälkeen kansalaiset eivät tiedä, minkälaisia ihmisiä he päättäjikseen valitsevat. Kylmän kalseita narsisteja vai empaattisia, ihmisten hätää ja tuskaa ymmärtäviä?

Susan Ruususen kirja tosiaan paljasti pääministerin luonteesta kaiken. Seurusteleva pari rakastelee, saunoo, hieroo selkää ja syö uuniperunoita. Noissa asioissa ei ole mitään ihmeellisistä. Ihan normaaleja seurustelevien parien asioita. Ei enempää, ei vähempää. Me olemme tienneet, että pääministeri Vanhaselle on kaksi lasta. Mikä yksityiselämän paljastus se muka on?

Mutta sitä emme ole tienneet, miten Matti Vanhanen kohtelee läheisiä ihmisiä. Miten kylmästi, tunteettomasti ja sanaa sanomatta hän potkaisi Ruususen ulos elämästään tekstiviestillä: "Se on siinä." Jotain paljastavaa on siinäkin, että pääministeri etsii seuralaisia netistä ja "muistaa väärin" tapaamispaikankin.

Kyllä äänestäjillä on oikeus tietää päättäjien persoonallisuudesta. Jos poliitikko kiroilee, hyppii kiukkuisena tasajalkaa ja höykyttää alaisiaan, niin tuskinpa me haluamme sellaisen ihmisen presidentiksi tai pääministeriksi.

Ruususen kirja ei paljasta yhtään mitään Vanhasen tylsästä yksityiselämästä. Se on täynnä umpirakastuneen yksinhuoltajaäidin mielipiteitä ihmeellisestä rakkaudesta. Jos Ruusunen tai kustantaja tuomitaan, Suomi taantuu 30-luvulle, jolloin mielipiteiden takia ihmisiä vainottiin.

Oikeudenkäynnissä ei suinkaan vedetä rajaa sille, kuinka laaja tai suppea on poliitikon julkisuus ja yksityisyys. Sen sijaan oikeudessa ratkaistaan se, onko tässä maassa enää mielipiteen ilmaisuvapautta. Mielipiteistä jotkut muutkin poliitikot kuin Vanhanen ovat viime aikoina menettäneet malttinsa, soittaneet lehtiin, tehtailleet rikosilmoituksia ja kanteluja.

Eduskunnassa on uusi ryhtiliike, joka todella haluaa lyödä medialle luun kurkkuun. Etujoukoissa kulkevat ne kansanedustajat, jotka vuositolkulla ovat olleet median lemmikkejä - ainakin jos asiaa mitataan palstamillimetreinä.

Pitkän linjan poliitikot suorastaan tervehtivät ilolla sitä, että Vanhasen oikeudenkäynnissä saadaan rajat sille, mitä poliitikoista saadaan kirjoittaa (MTV:n Seitsemän uutiset perjantaina 15.2.). Olin tyrmistynyt, että kovinta sananvapauden rajoittamislinjaa veti kokoomus.

En todellakaan olisi uskonut, että kokoomus on ensimmäisenä väläyttämässä lakipykälien tiukennusta.

Kansanedustajien lomaltapaluussa oli kerrankin todellista sähköä. Julkisuuteen oli tullut tutkimus, jonka mukaan eduskunnassa esiintyy sukupuolista häirintää. Se on siis tosiasia, joka tässä hässäkässä tuppaa unohtumaan.

Sen kansanedustajakollegat olisivat vielä kestäneet, mutta eivät sitä, että tikun nokkaan oli nostettu seitsemän mieskansanedustajaa, joita nimettöminä esiintyneet eduskunnan työntekijät syyttivät sopimattomasta käytöksestä.

Jossakin vaiheessa päätin, etten koske pitkällä tikullakaan koko aiheeseen. Tilanne on kuitenkin karannut käsistä.

Ymmärrän toki suuttumuksen, puheet nimettömistä ilmiannoista ja puskasta puukotuksista. Mutta sitä en ymmärrä, että nyt joukolla lähdetään hakemaan oikeutta lehtijutussa, joka mielestäni kestää tiukankin journalistisen kritiikin. Lopullisen tuomion antaa Julkisen sanan neuvosto.

Länsimaisen sananvapauden kulmakivi on lähdesuoja. Vain sen turvin päästään kiinni yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin. Juttua ei olisi voitu tehdä ilman lähdesuojaa. Yksikään syvä kurkku, eduskunnassa työtä tekevä nainen, ei olisi uskaltanut nimeltä arvostella kansanedustajia, omia työnantajiaan.

Hyvään lehtimiestapaan kuuluu, että asianomaiselta kysytään "syytöksiin" omaa kommenttia. Niin on tehty. Jokainen seitsemästä veljeksestä on samassa jutussa kommentoinut asiaa.

Toimittajat ovat tulleet varovaisiksi. Lähdesuojasta huolimatta joka ainoa haastattelu nauhoitetaan. Tosin vahinkoja tapahtuu; nauhuri juuttuu tai eteen tupsahtaa jymyuutinen tilanteessa, jossa nauhuria ei ole. Mutta oleellista on, ettei lähdesuojaa voida murtaa edes oikeudessa kuin törkeissä rikosjutuissa..

Ilmapiiri eduskunnassa on hyvin loukkaantunut. Vaikka ymmärrän sen, siitä huolimatta olen todella huolissani sananvapaudesta. Säilyykö se tässä uusmoralismin ilmapiirissä? Pääministerin morsian ei saa kertoa omaa tarinaansa. Muistelmistakin joutuu oikeuden eteen.

Mitä oikein on tapahtumassa? Poliitikot vaativat itselleen M. Meikäläisen yksityisyyttä. Sen turvin voikin sitten tehdä mitä tahansa.

Kuukauteen en ole edes vilkaissut omaa nettisivuani, saati että olisin jotain sinne kirjoittanut. Ei ole ollut aikaa eikä oikein inspiraatiotakaan. Syy on hyvin yksinkertainen: pitkittyvä silmätulehdus ja iskias.

Silmätulehdus parani tipoilla, mutta iskias vaivaa vieläkin. Parina iltana eduskunnan iltaistunnoissa en tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun en tahtonut puhujapönttöön päästä.

Nyt onneksi on helpottanut sen verran, etten enää tarvitse turruttavia kipulääkkeitä. Mutta kyllä se kipu kinkun sisuksissa yhä piileksii. Muuta en toivo kuin että selviäisin ilman leikkauspöytää. Tiedän monta kohtalotoveria, joilta iskias on irronnut vasta kirurgin veitsellä.

Kansanedustajan loma ei kuitenkaan ole pelkkä loma, ellei kerta kaikkiaan lähde muille maille. Jos en olisi varannut ja maksanut kahden viikon aurinkomatkaa jo keväällä, todennäköisesti peruisin matkan. On niin monta menoa ja tapahtumaa, joissa kansanedustajan pitäisi olla.

Eduskunnan yliopistoryhmä vierailee tammikuussa Oulussa Oulun yliopiston rehtorin Lauri Lajusen kutsusta. Kiitos ja kunnia Lajuselle, että hän on halunnut kertoa Oulun yliopiston menestystarinan nimenomaan yliopistoryhmälle. Kun ryhmään kuuluu kansanedustajia yli puoluerajojen, tietoa saavat juuri ne edustajat, jotka vaikuttavat omissa ryhmissään yliopistojen toimintaan ja tutkimustyön edellytyksiin.

On siis perin valitettavaa, että en pääse tähän tilaisuuteen. Yhtä lailla minulta jää näkemättä tammikuinen Strasbourg ja Euroopan Neuvoston kokous. Mutta jos iskias ei jää aurinkovarjon alle, eduskuntaan saapuu helmikuussa perin perin .....

Venäjä on Etyjin ja EN:n jäsen. Maassa siis pitäisi olla edes jonkinlainen demokratia. Ainakin sen pitäisi siihen pyrkiä. Sunnuntaiset duuman vaalit ja sitä edeltävä vaalikampanja osoittavat kuitenkin aivan muuta. Venäjä ei ole ollut eikä ole demokratia.

Jeltsinistä käynnistynyt pieni momentum, pieni mahdollisuus demokratiaan, on nyt kuollut ja kuopattu. Venäjä on siirtynyt jälleen yhden miehen valtaan. Vladimir Putin on Suuri Kansallinen Johtaja, vaikka ei olisikaan presidentti tai pääministeri.

Tästähän duuman vaaleissa oli kysymys. Kansa äänesti presidentti Putinin luottamuksesta, ei mistään muusta. Mutta mitä kansallinen johtaja kansan luottamuksella tekee? Mitä muuta kuin että Putin haluaa nousta poliittisen järjestelmän ja maaliskuussa valittavan presidentin yläpuolelle?

Historiaa tuntevat saattoivat pelästyä. Putin sai kaiken vallan itselleen "demokraattisissa vaaleissa". Niistä on huonoja kokemuksia silloin, kun joudutaan käyttämään sitaatteja. Sellaista vaalien jälkeen ei ole ollut demokratiasta tietoakaan.

Venäjää on syytä varoa, jotta ei tarvitse katua. Suurvaltapullistelu jatkuu ja lisääntyy. Sen seurauksena Eurooppa on ajautumassa pikku hiljaa kylmän sodan jakolinjoihin.

Mitä tästä seuraa Suomelle, joka huomenna juhlii itsenäisyyttä? Kenen joukoissa seisomme? Tanssimmeko yhä Putinin kanssa?

Olen hämmästynyt ja vähän säikähtänytkin Suomen poliittisen johdon kommenteista. Tai pikemminkin siitä, ettei vaalitulosta ja kampanjaa juurikaan kommentoitu.

Duuman vaalit eivät olleet vapaat, tasa-arvoiset eivätkä demokraattiset. Kuitenkaan meidän ulkopoliittisilla johtajillamme ei ollut mitään sanottavaa tästä.

Yle-uutisille presidentti Tarja Halonen tulkitsi venäläisten antaneen tukensa Putinin jatkolle, mutta ei pitänyt tulosta Suomen kannalta mitenkään huonona. STT:n mukaan pääministeri Matti Vanhanen piti vaalien tulosta vakuuttavana. Hänestä vilppisyytökset olivat hieman epämääräisiä, mutta ne on syytä selvittää.

Meidän johtajiemme vaalikommentit poikkeavat muiden läntisen maiden lausunnoista. Ulkoministeri Ilkka Kanervakaan ei ole poikkeus. Etukäteen hän tosin arvosteli varovasti vaaleja, mutta jälkeen päin ei ole erityisempää kommenttia väärinkäytöksistä kuulunut. Sen sijaan Kanerva on puhunut jatkuvuudesta ja huomauttanut, ettei vaalitulos vaikuta Suomen ja Venäjän väleihin millään tavalla.

Olen hieman pettynyt. Missä on se ministereidemme kannanottojen rohkeus ja tuoreus, josta iloitsin hallituskauden alussa? Siitä kansakin kokoomusta kiitti.

Onneksi olkoon Tehy. Tiukka ja määrätietoinen, pitkään suunniteltu, huolella ja ammattitaidolla toteutettu työtaistelu tuotti erinomaisen tuloksen. Te olette palkkanne ansainneet. Mutta niin ovat kaikki muutkin hoitajat, kuntien pienipalkkaiset naiset.

Otitte kuitenkin käyttöön sellaiset keinot, että niiden turvin lähes tulkoon jyräsitte nurin hallituksen, ay-liikkeen, työnantajat ja poliittiset päättäjät. Turvauduitte oppositioon, joka viikkokaupalla huusi kuorossa hallitukselle: anna rahaa, anna rahaa.

Samanlaista eläimellistä karjuntaa näin viimeksi 1990-luvun alkupuolella. Silloinkin huutosakin johtajana olivat demarit.

Tehyllä oli vaatimusten takana kansan tuki. Ja myös meidän poliitikkojen tuki. Se, että hallitus ja eduskunnan enemmistö ei luvannut lisää rahaa, ei johtunut pahasta tahosta, vaan siitä. ettei eduskuntaa kiristetä. Jos olisimme taipuneet, huomenna huutaisi oven takana toinen kuoro. Siinä menisi valtion talous kanttuvei yhdessä hujauksessa.

Tehy otti käyttöön äärimmäisen työtaisteluaseen. Joukkoirtisanomiset uhkasivat ihmisten henkeä. Me poliitikot olimme todella ihmeissämme. Te suollitte sähköpostin täyteen herjakirjeitä, kun meidän oli pakko säätää potilasturvalaki. Sitä tehyläiset ja oppositio kutsuivat orjalaiksi.

Olin todella yllättynyt ja kauhuissani, kun ihmisten henki ja terveys ei merkinnyt mitään ammattikunnalle, jota on totuttu pitämään empaattisena. Empatialla ei elä, mutta ei palkan pienuus sentään oikeuta mihin tahansa.

Tehy ei todennäköisesti informoinut omalle kentälleen, mitä vaikutuksia irtisanoutumisella on yksittäiselle jäsenelle. Ei selvitetty edes sitä, miksi eduskunnan oli säädettävä potilasturvalaki. Jos työtaistelun takia olisi ihmisiä kuollut, olisi todennäköisesti seurannut tutkinta siitä, kuka vastaa kuolemantuottamuksesta.

Joukkohysteria on vaarallinen ilmiö. Hallituspuolueiden riveistä yritettiin eduskuntakeskusteluissa varoittaa opposition edustajia, etteivät he puheillaan heittäisi bensaa tulipaloon. Oli järkyttävää havaita, että oppositio (myös kristilliset) hyväksyi asetelman, jossa panoksena oli ihmisten henki.

Demarien kaksinaamaisuus potilasturvalain käsittelyssä paljastui perustuslakivaliokunnan käsittelyssä. Vasemmistoliiton vastustus tiedettiin heti alussa. Mutta yritimme kaikkemme, että olisimme saaneet mietinnön taakse demarit, onhan SDP:llä vahva tuntuma ja kokemus työmarkkinapolitiikasta. Joustimme ja joustimme, mutta eikös vaan SDP jättänyt mietintöön eriävän mielipiteen.

Siinä meni demareilta melkoinen annos luottamuspääomaa. Mutta minkäs teet, kun ihmishenki ei paina mitään, kun pitää hallitusta moukaroida.

Pääministeri Matti Vanhasen ankara arvostelu Tehyn toimia kohtaan ei sinänsä ollut yllätys. Otteet olivat niin rajut, että jonkun oli pakko sanoa, ettei poliittisia päättäjiä kiristetä. Pääministeri Vanhanen ansaitsee puheestaan suurkiitoksen. Se oli miehen työ.

Tehyn toimien jälkeen tulee harkintaan lakko-oikeuden rajoittaminen tai pakkosovintolain säätäminen. Pakkosovinto on voimassa monessa Euroopan maassa. Norjassa sen turvin on lopetettu ainakin kaksi lakkoa.

Mutta ei Vanhanen arvostellut vain Tehyä. Kokoomuslaisena olen iloinen, että pääministeri ja keskusta ovat lopultakin huomanneet, että "nähtyjen keskustelujen jälkeen mikä hyvänsä nykyisistä oppositiopuolueista olisi tulevaisuudessa mahdollisessa hallitusvastuussa hallituksen todellinen heikoin lenkki".

Tehyn työtaistelu paljasti lopulta koko kansalle, kuka kantaa vastuuta, kuka toteuttaa vaalilupaukset ja kuka vain melskaa ja metelöi. SDP joutui tarkkailuluokalle. Puoluetta ei enää kukaan huoli hallitukseen ilman, että käyttäytymissäännöt kirjataan hallitusohjelmaan.

Jos valitun strategian takana oli puheenjohtaja Eero Heinäluoma, niin demarit eivät enää voi tehdä muuta kuin panna puheenjohtajan vaihtoon.

Tehyn työtaistelu-uhka on ollut hallitukselle ja hallituspuolueiden kansanedustajille melkoinen koettelemus ja oppitunti. Sitä se varmaan on ollut myös työtaisteluun valmistautuvalle Tehylle.

Pitkän toimittajaurani aikana en ole kertaakaan kokenut vastaavaa. Joka ainoassa lakossa ovat työnantajat ja työntekijät kyenneet sopimaan suojelutyöstä, jotta yhteiskunnan elintoiminnot eivät täysin halvaantuisi.

Kun Tehy otti työtaisteluaseekseen joukkoirtisanoutumisen, ei suojelutyöstä voitu päättää, kun kyseessä ei ole lakko. Sosiaali- ja terveysministeriö ei voi siirtää työtaistelun alkua, koska kyseessä ei ole lakko. Niinpä ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin että eduskunta lain turvin vetää lakkorajat.

Mitä muuta me olisimme voineet tehdä? Antaa keskosten kuolla lämpökaappiin, kun hoitajia ei ole? Jos jokin asia menee kaiken muun edelle, niin se on oikeus elämään.

Tehy on koko ajan korostanut, että vastuu ihmisten elämästä ja kuolemasta, pysyvästä vammautumisesta tai parantumisesta on eduskunnan, julkisen vallan, ei sairaanhoitajien. Kun me sitten yritämme joten kuten estää kuolemia, me saamme tuutin täydeltä sontapostia. Ihmisiltä, joiden sivistyksen ja arvomaailman kuvittelisi olevan joten kuten kohdallaan.

Kukaan ei kyseenalaista sairaanhoitajien oikeutta työtaisteluun. Ei eduskunta siihen halua puuttua. Me haluamme vain estää turhat kuolemat. Potilasturvalain ainoa tarkoitus on huolehtia kaikkein kriittisintä hoitoa tarvitsevien potilasturvallisuudesta.

Perustuslakivaliokunta yritti tehdä laista työtaisteluun valmistautuvien kannalta niin oikeudenmukaisen kuin suinkin. Mielestäni siinä onnistuttiin. Me kaikki kuitenkin toivomme, rukoilemme ja anomme, että tehkää sovinto.

Minä myös toivon, että jokainen asiasta jotain mieltä oleva lukisi Helsingin Sanomien pitkäaikaisen työmarkkinatoimittajan Jarmo Aaltosen kolumnin Rahat tai henki lauantain Hesarista. Lukekaa ja ihmetelkää.

Yhden asian haluan sanoa. Sairaanhoitajat ovat kiistatta palkkakuopassa. Vuosikymmenten tupot ovat tehneet tehtävänsä. Mutta niin ovat muutkin palvelualat. Tehylla on täydet oikeudet tavoitella vaikka kuuta taivaalta. Tehyllä on oikeus työtaisteluun. Mutta jonkun on kannettava vastuu tärkeimmästä ihmisoikeudesta, elämästä.

Jokainen tietenkin kysyy, miksi tarvitaan potilasturvalakia. Kun valtiolla on rahaa, miksi kiistaa ei voida rahalla hoitaa?

Ensiksi lähtöasetelma. Tehy hylkäsi noin 13 prosentin palkankorotukset ja vaatii uhkaamalla joukkoirtisanomisilla 24 prosentin korotusta.

Koska en kykene itse arvioimaan Tehyn vaatimusten hintaa, on pakko turvautua valtiovarainministeri Jyrki Kataisen nettikolumnin tietoihin.

"Jo varovaisimmat arviot kertovat, että palkkariidassa on kyse 500 miljoonan euron lisälaskusta aiemmin tarjotun päälle. Lopullinen hintalappu voisi kuitenkin kasvaa tuosta yli miljardiin, jos sopimusjärjestelmän myötä samat korotukset jakautuisivat laajemmalle terveydenhuoltoon.

Nyt on kysymys mahdollisuuksien taiteesta. Kuinka saada aikaan ratkaisu, joka tyydyttää kaikkia osapuolia ja joka on mahdollista toteuttaa? Kuntatyönantaja ilmoitti jo tehdyn sopimuksen liikkuvan kestokyvyn äärirajoilla ja moni kunta joutuu nostamaan veroprosenttiaan, vaikka valtiokin on historiallisesti osallistunut kunnallisten naisalojen muita korkeampiin palkankorotuksiin.

Jotkut ovat vaatineet erityisen hyvin vuosien tuomia valtion verotuloja käytettäväksi velanmaksun sijasta kuntien valtionapuihin palkanmaksukyvyn vahvistamiseksi entisestään. Ongelmana on vain se, että korotetut valtionavut pitäisi maksaa indeksikorotuksineen joka vuosi myös normaalin talouskasvun ja sitä heikompina aikoina. Se suistaisi valtiontalouden pois raiteiltaan."

Lopuksi on pakko ihmetellä, miten minulle aina käy näin. Olin kansanedustaja 90-luvun alussa. Kun Suomi syöksyi lamaan, jouduttiin ottamaan rutkasti lainaa, jotta kansalaiset peruspalvelut kyettiin säilyttämään. Työministeri Ilkka kanervan ja valtiovarainministeri Iiro Viinasen nukkeja hirtettiin torikokouksissa ja mielenosoituksissa.

Vuorokauteen ei ole juuri muuta kuullutkaan kuin kimikimikimikimi. Ei ymmärrä. Autourheilu on pelkkää välineurheilua. Se voittaa, jonka auto on paras.

Jokainen saa tietenkin ajaa minkälaista rotiskoa tahansa. Mutta sitä ei tajua, että moista pärryyttelyä kutsutaan urheiluksi. Vielä hullummaksi asian tekee se, että yksitoikkoisesta radan kiertämisestä maksetaan älyttömiä palkkioita.

Eikä tässä vielä kaikki. Suunnattomia summia tienaavat urheilijat ovat kansallissankareita. Ei heitä kansa kadehdi, ei, vaikka he eivät asu Suomessa eivätkä maksa veroja isänmaan pohjattomaan kassaan.

Jääkiekkoilijat ovat kuitenkin toista maata kuin autokuskit. Kiekot ja mailat ovat periaatteessa samanlaisia, joten kysymyksessä ei ole välineurheilu. Kiekkoilijan taidot ja kyvyt ratkaisevat, eivät mailat ja kiekot.

Kimi asuu vaimonsa kanssa Sveitsissä, jonne hän todennäköisesti maksaa myös veronsa. Onko hän siis suomalainen ja Maamme-laulun arvoinen?

Venäjän Helsingin-suurlähetystön lähetysneuvos Vladimir Kozinille kolminkertainen kiitos tunkkaisesta Nato-kannanotosta, joka vei meidät kerralla suomettuneelle YYA-kaudelle.

Nyt me kaikki tiedämme, että Venäjä ei ole yhtään sen kummempi naapuri kuin Neuvostoliitto aikanaan. Voimansa tunnossa se haluaa kontrolloida naapureiden elämää. Venäjästä on tullut rasittava kumppani niin EU:lle kuin koko lännelle.

Suomi varmasti päättää itse ja itsenäisesti omista turvallisuusratkaisuistaan. Me kaikki tiedämme, että Baltian mailla on turvana Nato. Meillä ei mitään, kun EU:n turvatakuut ovat yhtä tyhjän kanssa. Päätöksenteko on helppo.

Jos Venäjä todella uskoo voivansa vaikuttaa suomalaisiin uhkailulla ja pelottelulla, siellä ei todellakaan ymmärretä, että suomalaiset eivät enää ole samanlaisia lampaita kuin suomettumisen vuosikymmeninä. Tai sitten ulkopoliittiset päättäjämme ovat antaneet Venäjän vierailuillaan suomalaisten tunnoista aivan väärän kuvan.

Kuvitellaanko todellakin, että pelottelulla Nato-jäsenyyden mahdollisuus voitaisiin pyyhkäistä olemattomiin 15 vuodeksi? Kozinin mukaanhan Vladimir Putinin valtakausi Venäjällä voi kestää aina vuoteen 2025.

Suorastaan selkäpiitä karmi, kun Kozin esitti Suomelle strategista kumppanuutta ja sotaharjoituksia. Saman teki puolustusministeri Ustinov 1978. Tämän esityksen Kekkonen torppasi puolustusministeri Sutelan avustuksella. Mutta mitä tekee Tarja Halonen? Tanssiiko yhä Putinin kanssa?

Vaikka Venäjän kanta Suomen Nato-jäsenyyteen on jo pitkään tiedetty ja vaikka Kozinin esiintyminen liittyisikin puolustus- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmisteluun, oli se kuitenkin sen verran voimallinen, että suomalaisten on reagoitava. Me emme voi enää pistää päätä pensaaseen.

Kozinin haastattelun sanoma oli selkeä. Jos Suomi liittyy Natoon, Suomi on Venäjälle sotilaallinen uhka. "Miettikää, miettikää, miettikää."

Mitä miettimistä tässä enää on? Nato-jäsenyyden kannatus nousee kohisten. Vaikka Suomi on EU:n jäsen, jota ei enää niin vain alisteta saappaan alle, sotilaallista turvaa EU ei anna. Sen antaa vain Nato.

Sananvapauden puolustaminen aiheutti melkoisen mylläkän. Ihan itsekin yllätyin, olinhan kirjoittanut samasta asiasta lähes samoin sanoin pitkin matkaa.

En suinkaan äimistynyt Matti Vanhasen tutkintapyynnöstä, jonka hän teki jo kuusi kuukautta sitten. Perjantaina lensin pyrstölleni, kun syyttäjä päätti ylipäätään syyttää ja kaiken lisäksi kirjan kirjoittajaa.

Olen saanut kyselyjä siitä, miksi puolustan niin typerää naista kuin Susan Kurosta. En minä Susania puolusta, vaan sananvapautta, mielipiteen, sanomisen ja kirjoittamisen vapautta.

Jotkut ovat sitä mieltä, että sananvapaus kuuluu vain hyville, ei pahoille eikä rumille. Sananvapautta ei kuitenkaan voi viipaloida roskajournalismiin ja arvokkaaseen sanomiseen, jota laatumediat tuottavat ja välittävät. Sananvapautta joko on tai sitten sitä ei ole. Demokratiaa joko on tai ei.

(Yrittäkää nyt hyvät ihmiset muistaa ja lukea historiaa. Lehdistön toimintavapauksien tukahduttaminen on aina ensi askel täysmittaiseen diktatuuriin. Natsit pistivät ensimmäisenä tiedotusvälineet kuriin. Venäjällä sana on Putinin taskussa.)

Täydellisesti äimistyin, kun pääministeri selitti radiossa ja televisiossa, että hän haluaa selvittää yksityisyytensä rajat yksityishenkilönä, ei pääministerinä. Pääministeri on pääministeri 24 tuntia vuorokaudessa. Hänellä, kuten kaikilla päättäjillä, on paljon suppeampi yksityisyyden suoja kuin yksityisellä kansalaisella.

En kyllä enää ymmärrä Suomen oikeuslaitostakaan. Se on tulkinnut perusoikeuksia tavalla, joka ei aina vastaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannanottoja.

On myös pakko kysyä, miten tuomioistuin pystyy puolueettomasti käsittelemään oikeusjutun, jossa vastakkain ovat pääministeri koko arvovallallaan ja yksinhuoltajaäiti, pääministerin virkaheittomorsian..

Suomessa pääministeri saa julkisuudessa valehdella, mutta naisystävä ei saa edes omissa muistelmissaan kertoa, millainen uima-allas pääministerillä on tai syökö hän mieluummin uunipottuja vai pottumuusia.

Henkilökohtaisesti pääministerin tiuhaan tahtiin vaihtuvat naisystävät eivät voisi vähempää kiinnostaa. Sen sijaan kiinnostaa se, valehteleeko pääministeri myös virkatoimissaan. Viime vuonna pääministeri kertoi Ilta-Sanomissa, että hän tapasi Susan Kurosen kauppakeskuksessa. Kuronen kuitenkin kertoi, että Vanhanen löysi hänet netistä.

Miten pääministeri Matti Vanhanen ylipäätään ilkesi tehdä tutkintapyynnön entisen heilansa muistelmista? Pääministeri saa syyttää itseään, jos ja kun heilaksi netistä osui julkisuushakuinen nainen. Nyt uhanalaisena on sananvapaus, joka muutenkin on oikeuden tulkinnoissa joutunut väistymään yksityisyyden suojan edessä.

Jos oikeudenkäynnin seurauksena Suomen päättäjät saavat täydellisen yksityisyyden suojan, sananvapaus olisi pahemmassa jamassa kuin suomettumisen vuosikymmeninä. Tuolloin kiellettyjä aiheita olivat idänsuhteet, nyt kaikki suhteet.

Pääministeri ei ilmiselvästi ymmärrä, että sananvapaus on demokratian kulmakivi. Siksi toivon, että pääministeri tajuaa erota virastaan. Pääministeriksi tulijoita on keskustassa pilvin pimein. Minulle kelpaisi jopa Paavo Väyrynen, Mauri Pekkarisesta puhumattakaan.

Kun perustuslain toimivuutta jatkossa tarkastellaan, sananvapauden ja yksityisyyden suojan asema ehdottomina perusoikeuksina on tarkasteltava uudelleen. Viime vuosina oikeuslaitos on tulkinnut yksityisyyden suojan vahvemmaksi perusoikeudeksi kuin sananvapauden.

Suomi on jo saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta pari huomautusta sananvapauden rikkomuksista. Muutama sananvapauskantelu on vielä käsittelemättä. Jos tulevassa oikeudenkäynnissä sananvapaus joutuu väistymään uuniperunoiden edessä, Kurosen ja Vanhasen esiaviollinen riita on vietävä ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyyn.

Ensiksi ajattelin, etten puuttuisi Kalevi Kivistön eroamiseen Julkisen sanan neuvostosta millään tavalla. Helsingin Sanomien pääkirjoitus tänään oli kuitenkin sen verran omituinen, että pakko on taas kerran puolustaa sanomisen vapautta, olipa vastassa sitten JSN:n puheenjohtaja tai Suomen Pankin pääjohtaja. Sen sijaan kiitosta ansaitsee Kalevan tämänpäiväinen kannanotto.

Kivistön ero osoitti, ettei hän alun alkaenkaan ollut sovelias julkisen sanan neuvoston puheenjohtajaksi. (Todennäköisesti yhdestäkään poliitikosta ei ole.) JSN valvoo hyvää lehtimiestapaa, mutta ei puheenjohtajuus merkitse sitä, että hän olisi asemansa vuoksi erityisasemassa, "turvassa" kriittiseltä ja tutkivalta journalismilta. Hänenkin tekemisiään on voitava ruotia julkisuudessa.

Kivistö hermostui, kun A-studio kertoi hänen yhteyksistään entisiin sosialistisiin maihin 1970- ja 1980-luvuilla. Tuohon aikaan Kivistö toimi SKDL:n puheenjohtajana. Ohjelman mukaan Kivistön yhteydet olivat paljon laajempia kuin hän itse on antanut ymmärtää. Suomeksi sanottuna: Kivistö oli rähmällään.

Kivistö kieltäytyi A-studion haastattelusta. Journalistisesti ohjelman tekijät ovat toimineet aivan oikein eli tarjonneet Kivistölle mahdollisuutta kertoa oma näkemyksensä. Sen sijaan hän raukkamaisesti kieltäytyy ja kertoo sen toiselle tiedotusvälineelle.

Kivistön jälkiselityksen mukaan A-tudion ohjelma oli kosto neuvoston A-piste ohjelmalle annetusta langettavasta päätöksestä. Se puolestaan koski pääjohtaja Erkki Liikasen toimintaa 1980-luvulla. Ohjelmassa vihjailtiin Liikasen syyllistyneen maanpetokselliseen toimintaan yhteyksistään Neuvostoliittoon vuonna 1986.

A-pistekin tarjosi Liikaselle mahdollisuuden kertoa oma näkemyksensä asiasta. Hän ei antanut haastattelua. Sen sijaan hän valitti JSN:lle, joka enemmistön turvin antoi A-pisteelle huomautuksen.

Jo alun alkaen pidin tuomiota vääränä. Samalla menetin vähäisenkin luottamuksen Kivistöön. Olen ollut toimittajana lähes neljä vuosikymmentä ja tiedän tasan tarkkaan, mitä poliitikot silloin tekivät. Niistä ei kuitenkaan saanut kirjoittaa. Ajat sananvapauden kannalta olivat todella ankeat.

Tiedän myös Erkki Liikasen tavat toimia. Hän ei ole koskaan kestänyt pienintäkään arvostelua. Hän ei soita pienelle toimittajanrääpäleelle, jos arvelee joutuneensa väärin ymmärretyksi. Ei suinkaan. Hän soittaa suoraan päätoimittajalle.

Suomettumisen aika on ollut ja mennyt. Se pitäisi vähitellen yhteiskunnan huipulla ymmärtää. Emme me voi iän kaiken painaa menneitä asioita villaisella. En vaadi totuuskomissiota, vaan journalisteille oikeutta tehdä juttuja myös vaikeista asioista. Nyt ilmassa on kuitenkin sellaista henkeä, että kriittinen journalismi on tapettava.

Olen jo pitemmän aikaa ollut huolissani sananvapaudesta. Suomettumisen aikaisista tapahtumista ei saa tehdä juttuja eikä ilmeisesti tutkiakaan. Tuon ajan poliitikkoja on suojeltava, he kun toimivat "hyvässä uskossa".

Sananvapaus on länsimaisen demokratian elinehto ja kulmakivi. Tätä ei vieläkään Suomen huipulla tajuta.

Ai niin. Mistä puheenjohtaja JSN:lle. Jacon Södemanilla, neuvoston entisellä puheenjohtajalla, on erinomainen ehdotus. Valitaan eläkkeellä oleva päätoimittaja, joka nauttii alan arvostusta.

Minulla on jo ehdotus: valitkaa Erkki Teikari. Enkä tee esitystä siksi, että Teikari oli journalistiikan opettajani Tampereen yliopistossa ihanalla ja suomettumattomalla 60-luvulla.

Tietosuojavaltuutettu tutkii parhaillaan, miten rankaisisi minua, kun en ollut riittävän huolellinen lähettäessäni sähköpostia niin, että kaikkien päiväkirjaotteen saajien nimet ja sähköpostiosoitteet lipsahtivat jokaisen nähtäville. (Päiväkirjamerkintä 16.9.2007)

Nykypäivässä Juha Pärssinen paljasti toisen syntisen: Päivi Lipposen. Hän lähetti puhereferaattinsa noin 150:lle ihmiselle, joiden nimet ja osoitteet paljastuivat jokaiselle viestin saajalle.

Edellytän, että tietosuojavaltuutettu tutkii nyt myös Päivi Lipposen tapauksen, syynää hänen osoiterekisterinsä nimilistan, tarkistaa, kuka mahdollisesti on äänestäjä, kuka ei. Menettelyn on oltava sama kaikille, niin Päivi Paavonvaimo Lipposelle kuin Tuulikki Jukanvaimo Ukkolallekin. Jos se edellyttää virallista valitusta, niin sitten valitan. Tai painostan Pärssisen valittamaan.

Koska en ole vielä ennättänyt syynätä tietosuojalakeja, niin voisi melkein väittää, että tietosuojavaltuutettu (siis hänen toimistonsa) on rakastunut rekistereihin. Niitä jahdataan ja syynätään. Onkohan koko laissa järjen häivää? Miksi julkisista tiedoista ei saa tehdä rekisteriä? Miten ihmeessä se loukkaa kenenkään yksityisyyden suojaa?

Taidan aloittaa kampanjan rekistereitä vastaan ja värvätä Päivin mukaan. Ja voihan olla niin, että koko eduskunta on pullollaan tietosuojarikollisia. Ei kun barrikadeille lakia muuttamaan....

Ulkopolitiikasta keskustellaan vihdoinkin nimillä eikä nimimerkeillä. Se on hyvä se. Ihmetellä sen sijaan sopii, että puheenjohtaja Tarja Cronbergin ulkopoliittinen asennoituminen on kylmän sodan syövyttämää vasemmistolaista hapatusta. Ei Natoon, ei NRF:ään (Naton nopean toiminnan joukkoihin).

Cronbergkin katsoi aiheelliseksi nälväistä Jyrki Kataista ja Jyri Häkämiestä. Näin saadaan arvonantoa omassa viiteryhmässä, vasemmiston joukoissa. Samalla se antaa saman äjäyksen kuin jos potkaisisi USA:ta ja Bushia takapuoleen.

Aina silloin tällöin tulee mieleen, olikohan vihreiden tulo/otto hallitukseen sittenkään viisasta. Tuija Brax on kuitenkin niin pätevä oikeusministeri, että jo hänen tähtensä vihreitä kannattaa roikottaa hallituksessa.

Uudet kansanedustajat ovat valittaneet eduskunnan puhemiesneuvostolle, että puhemiehet sorsivat heitä jakaessaan puheenvuoroja suullisten kyselytuntien ja debattien aikana. Kirjelmän mukaan uudet saavat vähemmän puheenvuoroja kuin vanhat.

Kirjeen ensimmäinen allekirjoittanut on entisen puhemiehen vaimo Päivi Lipponen, joka tosin sanoo toimineensa Juha Miedon aloitteesta. Mieto itse kertoi IS:ssä turvautuneensa Lipposen apuun, koska ei ole kynämiehiä.

Tosiasiassa uusilla ei pitäisi olla valittamista. Tilastojen mukaan he saavat puheenvuoroja enemmän kuin vanhat edustajat. Eikä pitäisi olla Miedolla ja Lipposellakaan. Tosin se edellyttää sitä, että ollaan paikalla istuntosalissa.

Kirjelmässä valitetaan, että uudet edustajat valmistautuvat keskusteluihin (suulliset kyselytunnit ja debatit), mutta joutuvat istumaan tuppisuuna. Tosiasiassa eduskunnassa saa puhua niin paljon kuin sielu sietää, kun pyytää varsinaisen puheenvuoron. Mutta se ei kiinnostakaan, vaan kyselytunnit ja debatit, joissa televisiokamerat ovat paikalla.

Suulliset kyselytunnin ovat mainiota hallituksen ja kansanedustajien otteluita. Niitä on mukava seurata, vaikka ei saisikaan puheenvuoroa. Joskus paperista esitetyt kysymykset ovat kuitenkin niin viisaita, että pakosta tulee mieleen, kukahan nekin on kirjoittanut.

Henkilökohtaisesti annan arvoa sellaiselle debatille, jossa edustaja kykenee nappaamaan keskustelusta kysymyksensä aiheen ja vie omalla panoksellaan debattia eteenpäin. Siinä ei etukäteisvalmistelusta ole apua, vaan tarvitaan tilannetajua.

Istun salissa niin usein kuin muilta menoilta kykenen. Kovin usein ovat Miedon ja Lipposen ja muidenkin allekirjoittaneiden tuolit tyhjät. Tämän siitä saa, kun turhia kyselee. Joutuukin ylimääräisen luupin alle.

Tosin ymmärrän ensimmäisen kauden kansanedustajien turhautumista. Omalla untuvikkokaudellani (1991-95) ei ollut valittamista. Olin liberaalien ainoa kansanedustaja ja eduskuntaryhmä. Pidin ryhmäpuheenvuorot. Kyselytunneilla ja debateissa sain olla äänessä aivan tarpeeksi.

Päiväkirjan päivitys on ollut aivan jumissa. Syitä on monia. Ensiksi Oulun kaupunki vei minulta Oulun kotikoneen, kun en ole enää kaupunginhallituksessa. Menetyksen seurauksena nettisivujen päivitys jumiutui viikoiksi.

Nyt olen saanut jonkinlaisen rotiskon Ouluun. Tosin nettisivujen päivitys näyttää yhä tökkivän. Sivut päivittyvät vasta päivien päästä.

Viikolla harkitsin ihan vakavasti, että lopetan koko blogin ja nettisivut siinä sivussa. Sain näet tietosuojavaltuutetun niskaani (tai täsmällisemmin jonkin ylitarkastajan). Hermostuin hiiteen. Kiitin luojaani, että olin omassa työhuoneessani yksin. Kiroilu tosin taisi kuulua naapurihuoneiden edustajien korviin. Mitään en sentään heitellyt seinille. Sekin olisi ollut mahdollista minun temperamentillani.

Ihan vakavasti puhuen. Minulla on ollut tapana lähettää valituille kansalaisille blogikirjoitukset sähköpostitse. Joukossa on toimittajia, tukiryhmän jäseniä, kokoomuslaisia. Koska nettisivuillani on ollut myös anna palautetta- tai ota yhteyttä -osiot, automaattisen järjestelmän mukaan nettisivujen kautta palautteen antaneet ovat päivittyneet osoiterekisteriin. Aina silloin tällöin olen kertonut sähköpostiviesteissä, että jos et halua blogijuttuja meilinä, ilmoita niin poistan sinut postituslistalta. Viestit olen lähettänyt piilokopioina.

Kerran kuitenkin kävi niin hullusti, että koko posti lähetyslistoineen meni kiireessä vahingossa kopiona, joten kaikki näkivät, jos viitsivät tutkia, kenelle kaikille olin lähettänyt tekstini. Ja eikös yksi minulle viestin lähettänyt valittanut asiasta. Poistin hänet heti listoiltani. Mutta eihän se riittänyt. Hän teki asiasta virallisen valituksen tietosuojavaltuutetulle.

Nyt valtuutetun toimisto vaati minulta selvitystä, miksi olen lähettänyt koko listan kaikkien nähtäville. Selitys kiireestä ja vahingosta ei taida riittää. Joten tässä on pakko valmistautua leivättömän pöydän ääreen.

Sen verran tapaus opetti, että nettisivuiltani on poistettu mahdollisuus kommentointiin ja lisätty yhteystiedot valikkoon. Joten jatkossa ei kannata nimettömiä viestejä eduskuntaan lähetellä. En lue niitä, vaan pukkaan ne heti roskakoriin.

Oikeastaan olen tyytyväinen. Sain nettisivujen kautta niin rankkoja nimettömiä viestejä, että olenkin nyt miettinyt, jättäisinkö ne poliisin tutkittaviksi. Yhtäkään viestiä en ole tuhonnut, vaan kaikki ovat levykkeellä tai muistitikulla. Tietosuojavaltuutettu on tutkinut minun viestiliikennettäni. Vastavuoroisesti voisin antaa nimettömät viestit poliisin tutkittavaksi.

Vaikka aika on kortilla budjettikiireiden vuoksi, joudun nyt tutkimaan tietosuojavaltuutettua koskevat lait perusteellisesti. Mitkä ovat valtuutetun oikeudet? Onko vahinko rikos? Mitkä ovat valtuutetun valtuudet (mielestäni näin mitättömässä asiassa)? Eikö tietosuojavaltuutetulla ole todellakaan muuta tähdellisempää tekemistä? Miksi minun postituslistaani kuuluvat henkilöt on tutkittu niin tarkoin, että ylitarkastaja voi kirjoittaa, etteivät he kaikki voi olla äänestäjiäni. Minä en tiedä yhtä ainutta varmaa äänestäjääni kuin itseni ja mieheni. Tosin Jukka Ukkolasta en ole ihan varma.

Jahka olen hieman rauhoittunut ja asia on saanut ratkaisun, haluan totta vieköön selvyyden siihen, ovatko sähköpostien nimilistat todella rikollisia. Niitähän tulee jokaiselle päivittäin yrityksiltä, yhteisöiltä, virastoilta jne. Jos minun listani on rikollinen, niin kaikki muutkin ovat - vaikkei kukaan olisikaan valittanut niistä.

Olen äärimmäisen loukkaantunut. Koska minulla on tapana olla tämäntyylisissä asioissa hyvin tarkka ja perusteellinen, kulutan vaikka seuraavat neljä vuotta, jotta saan selvyyden tietosuojavaltuutetun oikeuksiin ja valtuuksiin.

Olen aina vastustanut kaiken maailman valtuutettujen perustamista tähän maahan. Luotan poliisiin, syyttäjään ja oikeuteen, mutta en poliittisin perustein nimitettyihin valtuutettuihin. Tähän maahan tarvitaan ihmisoikeusvirasto ja sille hallintoneuvosto. Ja sillä siisti.

Kuten arvata saattaa, enää en uskalla lähettää blogia sähköpostitse muille kuin taatusti luotetuille ystävilleni ja lehtimiehille - ehkä. Kerran yritin lopettaa blogien lähettämisen meilinä, mutta sain melkoisen nipun pyyntöjä jatkaa. Niinpä sitten jatkoin tapaa.

Koska nettisivut päivittyvät viipeellä, lähetän tämän viestin muutamalle tiedostusvälineelle - uusien ukaasien uhallakin. Näin siksi, että ehkä jokin tiedotusväline innostuisi selvittämään, ovatko sähköpostien lähetystiedot todella lain vastaisia vai tulkitseeko tietosuojavaltuutettu lakia väärin. Samalla säästäisin kallista aikaa.

En olisi uskonut vielä kuukausi sitten, että ulkopolitiikasta voi tulla hallitusyhteistyön koetinkivi. Niin vain näyttää käyvän. Keskusta ei kovin pitkään kestä vihjailuja kokoomuksen ulkopoliittisesta "ylivallasta" eikä pääministeri Vanhanen moitteita saamattomuudesta ja ulkopoliittisen otteen lipsumisesta.

Keskustassa on paljon entisajan keisareita, joissa sana Nato nostaa pelkokertoimet vähintään toiseen potenssiin. Yksi sellainen on Keskisuomalaisen päätoimittaja Erkki Laatikainen. Hän irrottelee, että "Häkämiehen jyristely Washingtonissa on saanut asiantuntevat ihmiset uakkomaan henkeään".

Siinä taas on yksi jeesustelija, joka ei ole lukenut puhetta. Demaritkaan eivät olleet puhetta lukeneet, kun heittivät ensimmäiset kivet. Nyt ovat, mutta eihän kukaan peräänny, ellei ole ihan pakko.

Sen sijaan Kalevan Risto Uimonen arvioi sunnuntai Kalevassa Häkämies-hälyn vuoden suurimmaksi poliittiseksi kuplaksi. Senkin Uimonen toi esille, miten Häkämies antoi periksi MTV:n Lauri Karhuvaaran hiillostuksen edessä. Niin antoi. Karhuvaaran hyökkäys oli niin hurja, ettei järkevä ihminen koskaan mene hänen haastateltavakseen. Vääristely ja kohtuuton painostus veivät voiton totuudesta julkisuuspelissä, kuten Uimonen kolumnissaan kirjoitti.

Aivan käsittämätön oli myös Suomenmaan pääkirjoitus. Siinä ruiskittiin pitkin seiniä, vaikka kirjoittajalla ei ollut hajuakaan puheen sisällöstä.

Sen joten kuten ymmärtää, että demarit vääristelevät. Heidän kun pitäisi jotenkin saada hallitus nurin, kokoomus nurkkaan ja punamulta tilalle. Mutta sitä ei ymmärrä, että keskusta pissaa housuihinsa heti, kun tulee tiukka paikka. Jos tilanne olisi samankaltainen sisäpolitiikassa, ei hallitusyhteistyöstä tulisi mitään.

Kalevassa oli toinenkin juttu, joka herätti huomiota. Eduskunnan alaisen ulkopoliittisen instituutin johtaja Raimo Väyrynen (sd.) ilmoitti haastattelussa, että kokoomusministerien rymistely ja puolustusministeri Jyri Häkämiehen hälypuhe Venäjästä kolminkertaisena turvallisuushaasteenamme eivät vielä keikuttele ulkopolitiikan venettä.

Väyrysen mukaan hallituksen johdon on selvennettävä linjaansa, jotta tiedetään, mitä Suomen ulkopolitiikka tulee lähitulevaisuudessa olemaan.

Upi tekee osan turvallisuuspoliittisen selontekoon liittyvistä selvityksistä. Väyrysen kannanotot olivat sen verran puoluepoliittisia, että Upi on ainakin minun silmissäni saanut punaväriä kasvoilleen. Siitä ei ole kunnollisen, puolueettoman selvityksen tekijäksi. Eikä suomettumisen aikaan jämähtäneestä Väyrysestä ole Upin johtajaksi.

Eduskunnan alainen laitos ei KOSKAAN voi olla puolueeton. Paavo Lipponen ja edellinen eduskunta tekivät suuren erehdyksen liittäessään Upin eduskuntaan. Ja kaiken huipuksi se tuli älyttömän kalliiksi.

Kun Upi siirrettiin eduskuntaan ja kaiken kukkuraksi demari Väyrynen nimitettiin sen johtajaksi, olin aivan varma, että siihen tuupertui puolueeton ulkopoliittinen tutkimus. Meillä ei ole enää puolueetonta ulkopoliittista tutkimusta, ei muualla kuin yliopistoissa. Ja siellä eletään jatkuvassa rahapulassa.

Mitä Upille pitäisi tehdä, kun johtajan demarisidonnaisuus vääristää sen tutkimustulokset niin, ettei niillä ole mitään virkaa? Lahdataanko koko tutkimuslaitos eli siirretään tutkijat ja tutkimusrahat yliopistoihin? Se olisi yksi keino pelastaa tulevaisuuteen tähtäävä ulkopoliittinen tutkimus.

Tämän päivän Ilta-Sanomien juttu antoi vastaukset Paavo Lipposen työhuonetta koskeviin kysymyksiini. Päätöstä ei ole tehty kansliatoimikunnassa. Periaatetasolla asia kuitenkin vaatii tarkat pelisäännöt ja ehkä myös kansliatoimikunnan päätöksen.

Jos ja kun Lipposella on oikeus saada eduskunnalta työhuone muistelmien kirjoittamista varten, ketkä muut ovat oikeutettuja samaan palvelukseen? Entiset pääministerit? Entiset puhemiehet? Entiset kansanedustajat?

Ratkaisu ei voi riippua edustajan pärstäkertoimesta, vaan menettelyn on oltava sama kaikille. Niin hyville, pahoille kuin rumillekin.

Ekumeeninen neuvosto antoi keväällä ohjeet seurakunnille suojan antamisesta turvapaikanhakijoille. Seuraukset voi jo arvata. Kirkon suojiin hakeutumisesta todennäköisesti tulee oleskelulupaa tai turvapaikkaa hakevien keskuudessa uusi keino pitkittää oleskelua Suomessa.

Kirkon toiminnasta saa sen käsityksen ikään kuin Suomi olisi kova ja kylmä maa pakolaisille. Emme me ole. Meidän lainsäädäntömme on Euroopan liberaalein. Katsokaa Norjaa, katsokaa Tanskaa, katsokaa Saksaa, katsokaa Ruotsia. Jokaisessa maassa saa perusteettoman tulijan palauttaa jo rajalta. Mutta ei Suomesta.

Toinen asia: kenenkään turvapaikka- ja oleskelulupaa ei evätä ilman perusteita. Supon lausunnot turvapaikan hakijoista ovat salaisia, mutta hakijoiden oikeusturva ei missään vaiheessa vaarannu. Supon kielteiselle lausunnolle on perusteet.

Tietääkö kirkko, että turvapaikan ja kansalaisuuden hakijan oikeusturvaa valvovat tietosuojavaltuutettu, oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies? He voivat ilman minkäänlaisia rajoituksia tutustua suojelupoliisiin tietoihin ja tausta-aineistoon eli varmistaa hakijoiden rekisterissä olevien tietojen lainmukaisuuden.

Tietääkö kirkko, että Suomessa on toiminut pappina henkilö, jonka epäillään syyllistyneen kansanmurhaan? Miten kirkko voi olla varma, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut on oikeassa ja Supo ja viranomaiset väärässä?

Olen äärimmäisen pettynyt ja surullinen. Kirkko on päättänyt, ettei se noudata ja kunnioita Suomen lakia. En olisi ikinä uskonut. Kirkko ei ole enää pitkään aikaan auttanut ihmisiä uskonhädässä. Se politikoi. Se haluaa haastaa demokraattisen yhteiskunnan. Se haluaa asettua lakien yläpuolelle.

Eikö olisi reilumpaa, jos kirkko luopuisi julistustehtävästä ja perustaisi oman kirkkopuolueen. Jos kerran halutaan politikoida, se pitää tehdä reilusti ja avoimesti.

Harkitsen vakavasti kirkosta eroamista (säästäisin veroissakin). Olen jo ennen tämänkertaista episodia suivaantunut kirkon yhteiskunnallistumiseen. Ihmisillä on uskon jano, mutta kirkko ei enää pysty heitä auttamaan. On näet muuta hommaa...

Supo-riehassa entinen pääministeri ja entinen eduskunnan puhemies Paavo Lipponen on karjahdellut. Hän puolustaa pääministeri Matti Vanhasen tiedotuslinjaa. Ja miksi ei puolustaisi. Hän ei siedä toimittajia yhtään sen enempää kuin toimittajat sietävät Lipposta.

Mustan sielunsa Lipponen näytti häätämällä Alma Median toimittajat ulos eduskunnan käytävältä. Herra suuttui toimittajille, jotka halusivat kysyä entisen pääministerin osuutta Stasi-aineiston avoimuuslinjaukseen keväällä 2000.

Toimittajat kirjoittivat Alma Median lehdissä 26.7.: "Lipponen riehaantui, kun eduskuntaan akkreditoidut toimittajat koputtivat hänen työhuoneensa ovea eduskunnassa ja pyysivät vaihtaa pari sanaa.

- Mitä te täällä teette? Teillä ei ole mitään asiaa tänne, Lipponen ärähti puoliksi avatun oven raosta.

Lipponen väitti, että toimittajille ei ole oikeutta lähestyä hänen työhuonettaan ilman ennakkovaroitusta. Toimittajat ehtivät kysyä, päättikö Lipponen Rosenholz-aineiston avoimuudesta, kuten asiakirjat todistavat. Oven raosta kuunnellut Lipponen läimäytti oven lopullisesti kiinni vastaamatta kysymykseen."

Välikohtauksen jälkeen on syytä kysyä julkisesti: Kuka on antanut Lipposelle työhuoneen eduskunnasta, vaikka hänellä ei ole enää mitään asemaa eduskunnassa? Pääsihteeri? Hallintojohtaja? Vai 200 kansanedustajaa? Paljonko Lipponen maksaa työhuoneesta vuokraa? Ovatko muut entiset puhemiehet kysyneet työhuonetta muistelmien kirjoittamiseen?

Oma koti ei kelpaa herra Lipposelle työtilaksi. Jos lapset häiritsevät menneiden muistelemista, Lipponen olisi voitu kärrätä SDP:n puoluetoimistoon. Johan olisi kynä luistanut, eikä ainuttakaan toimittajaa kilometriä lähempänä.

Työhuoneasiaa ei Lipposen reuhaamisen jälkeen oikein voi painaa villaisella, vaan se on otettava virallisesti esille kansliatoimikunnassa. Uskoisin, että eduskuntaan akkreditoiduilla toimittajilla on yhtä laillinen oikeus oleskella eduskunnassa kuin entisellä puhemiehellä.

Lipposella ei ole mitään oikeutta erityiskohteluun. Niinpä tästä lähtien jokaiselle entiselle puhemiehelle on järjestettävä työtilat eduskunnasta samoilla ehdoilla kuin Lipposelle - jos he niin haluavat.

Tällä menolla eduskuntaan on rakennettava kolmas lisärakennus entisille puhemiehille. Nimikilpailua ei kuitenkaan tarvitse järjestää, vaan uusi pytinki voidaan ristiä Ärjyläksi.

Lipposesta on vanhemmiten kehkeytynyt sellainen pirttihirmu, että rivikansanedustaja saa koko ajan varoa, ettei vain törmää herraan käytävällä. Lipponen ei siedä toimittajia, korkeintaan päätoimittajia. Ja heitäkin vain pikkupakosta. Ja missään tapauksessa hän ei siedä tavallisia rivikansanedustajia. He ovat vain demokratian välttämätön paha.

Eduskunta on lomalla, mutta siitä huolimatta kiirettä on pidellyt. Juhannuksen jälkeen olin Strasbourgissa Euroopan neuvoston kokouksessa. Sitten viikko väliä ja kahdeksi viikoksi Lontooseen englannin tehokurssille.

Sattui kuitenkin niin mukavasti, ettei uutisista ollut pulaa koko matkan aikana. Viisi kertaa naimisissa ollut isoäiti meni naimisiin maailman tunnetuimman terroristin Osama bin Ladenin pojan kanssa. Poika on puolet nuorempi kuin uusi nuorikko ja brittirouva on hänen toinen vaimonsa.

Mutta ei tässä vielä mitään. Lontoon matkan aikana Englannin ja Venäjän suhteet ajautuivat kriisiin. Brittimedia hehkutti uuden pääministerin Gordon Brownin tarmokkuutta, kun Britannia karkotti maasta neljä venäläisvakoojaa vastalauseena sille, ettei Venäjä luovuta Litvinenkon murhasta epäiltyä miestä tuomiolle Lontooseen.

Ei luovuta ei. Venäjä tappaa kriittisiä toimittajia ja sallii murhamiesten kulkea pitkin Eurooppaa myrkkypullo taskussa. Litvinenkosta tehtiin kävelevä ydinpommi. Samalla vaaraan joutuivat kymmenet lontoolaiset

BBC näytti kuvaa, jossa presidenttimme Tarja Halonen käyskenteli Putinin kanssa. Onneksi yksikään katselija ei tajunnut, kuka oli se vieras nainen Putinin vieressä. Yksikään britti ei tajunnut, että Suomen presidenttihän se siinä yhdessä Putinin kanssa, kun samalla kerrottiin, kuinka Venäjän valtaapitävät vainoavat toisinajattelijoita. Onneksi Halosemme jäi tuntemattomaksi naiseksi.

Venäjän ja Putinin otteet ovat todella rujoja. Ahtisaaren Kosovo-ratkaisu ei kelvannut. Brittiyritykset eivät enää kykene toimimaan Venäjällä. Energiajätti kaappasi Shelliltä osake-enemmistön. Suomen puun tuonti tyrehtyy jumalattomiin tulleihin.

Venäjä on niin arvaamaton maa, ettei suomalaisten yritysten kannattaisi edes ajatella investointeja itärajan taakse. Siinä kastuvat johtajien housut ja osakeomistajien rahat katoavat taivaan tuuliin.

Jotain olisi tehtävä myös venäläisten ökyrikkaiden ostovimmalle. Tällä menolla kohta koko Itä-Suomi on venäläisten omistuksessa. Venäjä ei ole EU:ssa eikä myöskään WTO:ssa. Joten jotain rajoja kai venäläistenkin maanhankinnalle voidaan asettaa. Jos ei muuta, niin on vaadittava vastavuoroperiaatteen noudattamista.

Sain aikoinaan tarpeekseni suomettumisesta. Uutta invaasiota, Venäjän puuttumista sisäisiin asioihimme, en enää halua. Joten: jo riittää tanssi Putinin kanssa. Suomen on liityttävä Natoon niin pian kuin suinkin. Tämän pitäisi olla itsestään selvää jokaiselle päättäjälle, jonka tehtävänä on huolehtia Suomen ja suomalaisten turvallisuudesta.

Jahka ennätän, kommentoin myös Supoa, pääministerin diktaattia ja tiedotustutkijoiden älynväläyksiä, jotka saavat suomettumisen ajan tuntumaan satumaalta. Silloin sentään sai puhua ja kirjoittaa kaikesta muusta paitsi ulkopolitiikasta, neukuista ja Kekkosesta.

Suomesta on kovaa vauhtia tulossa ynseä, suvaitsematon ja iloton yhteiskunta. Tosikot ovat vallanneet maan. Vitsit ovat vähissä, kun kaikki väännetään rasismiksi, pilkaksi ja ivaksi kansanryhmää vastaan.

Manne-tv on ollut harvinaisen pitkäpiimäinen ohjelma: ikivanhojen vitsien vääntämistä. Jokainen on kuullut ne vuosikymmeniä sitten.

Mutta romaneille se oli liikaa. TV-ykköstä on vaadittu poistamaan ohjelma, koska se on rasismia, kiihotusta kansanryhmää vastaan.

Näin se menee. Ensin laaditaan laki ja laille valtuutettu. Jokainen, joka tuntee itsensä loukatuksi, valittaa valtuutetulle. Ensin olivat somalit, sitten muut maahanmuuttajat, muslimit ja nyt romanit. Kohta tulevat perässä savolaiset, pohjalaiset ja kainuulaiset. Kaikkia meitä syrjitään. Ei muuta kuin televisiot pimeäksi ja syrjijät tuomiolle.

15 vuotta sitten kirjoitin kirjan Valittajien valtakunta (Otava). Olin aivan väärässä. Tuolloin sentään vielä uskalsi hengittää. Nyt ei enää uskalla edes ajatella, saati puhua. Suomesta on tullut valittajien ja valtuutettujen luvattu maa, jossa mitään ei enää sallita. Järjellä ei ole mitään virkaa.

Muistellaanpa menneitä. Olin eilen karjalaisten kesäjuhlien avajaisissa Oulussa. Pienimuotoinen näytelmä karjalaisten evakkotaipaleesta ja sopeutumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan muistutti mieleen, mitä tuon ajan maahanmuuttajat saivat kestää. Yhtään "vierasta" kansaryhmää tuskin on syrjitty niin raa´asti kuin meidän evakkojamme. Pyssyn kanssa ajettiin tulijat pellolle. Nyt sellainen ei tulisi kuuloonkaan. Olisi valtuutettu niskassa ja asuntona poliisiputka.

1980-luvulla Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala tekivät tv-ohjelmassa pilaa lappalaisista. He hoilasivat nunnukka-nunnukka lailaa-lailaa, olivat päissään, myivät viinaa ja karttoivat työtä. Entä Uuno Turhapuro? Siinähän irvailtiin raa´asti rehdin suomalaismiehen kustannuksella.

Justiina, Pekka ja Pätkä seikkailivat omana aikanaan elokuvissa - ja kansalla oli hauskaa. Kenenkään mieleen ei tullut ottaa hahmoja todesta.

Nykyaika on sananvapauden kannalta onnetonta ja toivotontakin aikaa. Sensuuria huudetaan joka lähtöön. Tosikot torvensoittajat ovat päällepäsmäreinä joka asiassa. Suvaitsemattomuus on vallannut maan. Toisenlaiset ja toisinajattelijat halutaan nujertaa yhtenäiseen ruotuun.

Vanha vitsi on tullut lihaksi. Kaikki, mikä ei ole lailla sallittua, on kielletty. Sellaista se on elämä globalisoituvassa Suomessa.

Politiikassa sattuu ja tapahtuu. Sekin ihme piti kokea, että Nokia (Nokia Siemens Network) on mahtavampi kuin Suomen ulkoministeriö. Yritys hoiti kaapatut miehet kotiin Iranin kourista alta aikayksikön. Ulkoministeriö sen kun katseli sivusta.

Tapahtuma oli monessa suhteessa mielenkiintoinen ja toi mieleen vanhat suomettumisen ja nöyristelyn ajat. Pitääkö ain olla joku, jonka edessä kumarretaan?

1970- ja 80-luvuilla ja jopa viime vuosikymmenellä Neuvostoliitto saneli Suomen politiikan rajat. Nyt sen tekevät Iranin ja Korean kaltaiset inhavaltiot, joiden politiikassa ei ihmisoikeuksilla eikä edes ihmishengillä ole mitään merkitystä.

Kolmen suomalaisen NSN:n työntekijän kaappaus keskellä merta oli oikeastaan toisinto kaikista muista kaappauksista, joihin Iran on syyllistynyt. Nyt vain sattui niin somasti, että miehet olivat suuren kansainvälisen yhtiön palveluksessa, joka kykeni toimimaan tehokkaammin kuin virallinen Suomi ja sen ulkoministeriö.

Yrityksellä on Iranissa meneillään projekteja, joita maa pitää tärkeinä. Niinpä miehet vapautettiin nopeasti. He eivät joutuneet henkisen kidutuksen kohteiksi, kuten tapahtui 15 brittisotilaalle, jotka hekin eksyivät vaarallisille vesille. Suomalaismiehiä ei pantu vankilaan, jossa ruotsalaiset joutuivat virumaan yli vuoden.. Olkaamme siitä onnellisia.

Mutta keitä olivat nämä onnenpekat? Siitä ei ole harmainta aavistustakaan. Avoimuutta korostava Suomi alistuu Iranin kaltaisten valtioiden ja suurten kansainvälisten yritysten edessä.

Peruste on tietenkin hyvä ja pyhä: miesten vapauttaminen nopeasti. Eli kuten valtiosihteeri Pertti Torstila sanoi tänään Hesarissa: "Tärkein tehtävä oli saada maanmiehet kotiin. Avoimuus oli toissijaista."

Toisin sanoen: kun on kysymys suuryrityksestä ja roistovaltiosta, pelisäännöt ovat kaikkea muuta kuin avoimet ja demokraattiset.

Kiitos vain tiedosta. Tavat eivät ole sivistyneet tipan tippaa sitten 70-luvun toimintatavoista. Suomi pelaa tarvittaessa sellaisen maan pelisäännöillä, jotka itse rikkovat kaikkia kansainvälisiä pelisääntöjä. Suomessa suuryritykset saavat salassa huseerata mitä lystäävät. Niiden ei tarvitse piitata avoimen yhteiskunnan toimintatavoista ja moraalista. Niillä on oma moraali, omat tavat ja omat rahat.

Tukiryhmän tapaaminen Oulussa oli viikon kohokohta. Muu onkin sitten ollut yhtä pintaliitoa. Ja turhauttavaa.

Moni uusi kokoomuslainen kansanedustaja on ollut ihmeissään, kun suuren salin keskustelussa ei tule puheenvuoroa ei sitten millään. Valtioneuvoston kyselytunnit torstaisin ovat vain hallituksen ja opposition kansanedustajien ottelua. Toki niitä on mielenkiintoista seurata. Menettääkö pääministeri malttinsa ja heittää edustajaa vessapaperirullalla päähän? Onko tuo ministeri nyt varmasti lukenut kotiläksynsä niin, ettei kompuroi vastauksissa?

Uudelle kansanedustajalle eduskuntatyön käynnistyminen voi olla ällistyttävä kokemus. Et olekaan mitään, vaikka siviilissä olet sitä ja tätä. Kokoomuksen edustakuntaryhmässäkin maistereita on niin paljon, että päät kolisevat yhteen. Tohtoreitakin on yhden ryhmän tarpeisiin.

Minua henkilökohtaisesti riepoo se, etten kerta kaikkiaan saa puheenvuoroa kyselytunnilla, enkä edes debateissa, ellen ole itse sitä omalla varsinaisella puheella aiheuttanut. Hypin tuolista ylös ja alas kuin aropupu, mutta ei auta. Puhemies antaa puheenvuoron vain harvoille hallituspuolueiden edustajille. Sen sijaan oppositio on äänessä niin, että samat asiat ja ajatukset kuullaan moneen kertaan.

16 vuotta sitten tilanne oli aivan toinen. Olin LKP:n kansanedustaja ja oppositiossa. Sain puhua sydämeni kyllyydestä.

Koska puhua ei saa, on oltava muuten aktiivinen. Vaikka monet niistä asioista, joiden puolesta lupasin eduskunnassa taistella, ovat hallitusohjelmassa ja toteutuvat ennemmin tai myöhemmin, kirjalliset kysymykset ovat henkireikä, johon voi purkaa enimpiä tarmonpuuskia. Niitä sentään ei ole kielletty hallituspuolueiden edustajilta.

Ja totta kai eduskunnassa voi puhua. Kun kysymys on varsinaisesta puheenvuorosta, kukaan ei rajoita kansanedustajan puheoikeutta. Ei edes eduskunnan puhemies.

Kristillisdemokraateilla on ongelma. Puolue ei päässyt hallitukseen. Sinne tuli vihreät, joita kristilliset pitävät vasemmiston apupuolueena (sitä esimerkiksi Oulun vihreät tosiasiassa ovat). Nyt kd:n pitää sopeutua oppositioon, mutta kuitenkaan ei saisi mennä vasemmiston kelkkaan

Katkeruus on näkynyt eduskunnassa. Ja erittäin selvästi se ilmeni Turun puoluekokouksessa, kun puheenjohtaja Päivi Räsänen latasi syntilistan hallituksen päälle. Mikään ei kelvannut. Hallituksen liikennepolitiikka on ponnetonta, terveyspolitiikka latteaa, omaishoidon kohennukset mitäänsanomattomia ja perhepoliittiset panostukset vähäisiä.

"Ihmettelen vieläkin sitä, miksi äänestäjät antoivat tukensa puolueille, jotka eivät edes luvanneet taloudellista lisäpanostusta terveyspalveluihin, vaikka terveyden- ja vanhustenhuoltoa pidettiin kyselyjen mukaan tärkeimpänä vaalien tavoitteena", Räsänen valitti.

Ehkäpä juuri siksi. Ei äänestäjä niin hullu ole, että uskoo puoluetta, joka vaaleissa lupaa 2,4 miljardia euroa palveluihin, jos puolue on ollut vallassa 12 vuotta, eivätkä palvelut ole vieläkään kunnossa. Toinen asia on, että äänestäjät antoivat tukensa puolueille, jotka osaavat hoitaa taloutta eivätkä ole heittämässä heti pois kaikkia rahoja

Räsäsenkin kannattaisi lukea lehtiä. Torstain Hesarissa oli juttu, jossa kerrottiin Sitran selvityksistä. Terveydenhuollon ongelmat eivät ratkea rahaa lisäämällä, vaan tehostamalla toimintoja ja sitouttamalla kunnallispoliitikot päätöksiin. Jo nyt voitaisiin toteuttaa miljardin euron säästö terveydenhuollossa, eivätkä palvelut huononisi, vaan jopa parantuisivat.

Olen seurannut vihreiden toimintaa ja puheita eduskunnassa. He ansaitsevat paikkansa hallituksessa. Suorastaan yllättynyt olen Anni Sinnemäen järkevistä puheista. "Viisunikkarista" on kasvanut todella pätevä, asiantunteva ja järkevä poliitikko.

Venäjän on vaikea oppia nykyaikaisille tavoille. Se vähät piittaa ihmisoikeuksista, laillisuudesta, käytöstavoista, sopimuksista ja pelisäännöistä.

Maata hallitsevat hämärämiehet ja KGB:n kovanaamat. Ei riitä, että kilpailevilta liikemiehiltä riistetään omaisuudet, vastustajat survotaan Siperiaan tai myrkytetään käveleviksi ydinpommeiksi. Toimittajia murhataan Nyt ryövätään jo ulkomaalaisten liiketoiminta. Turistithan on putsattu paljaaksi kautta aikojen.

Kuka tuommoiseen maahan viitsii edes matkustaa, saati että perustaisi yrityksen? . Neuvostoliiton aikana kävin Venäjällä pari kertaa. Se riitti. Nyt Putin-nuoriso riehuu kaduilla ja hihkuu Hard Knock Hallelujah. Ei anna rauhaa edes diplomaateille.

Käsirysy Pietarissa oli uskomaton. Se jos mikä osoitti pelin hengen. Kun Rosstroi-yhtiö haluaa suomalaisen Container Finance -yhtiön vuokraaman tontin, se turvautui väkivaltaan ja pahoinpiteli suomalaisia työntekijöitä.

Suomen poliittinen johto ei onneksi jätä asiaa tähän. Ulkoministeri Ilkka Kanerva on tyrmistynyt tapahtumasta. Pääministeri Matti Vanhanen ottaa asian esille, kun Venäjän pääministeri Fradkov vierailee Suomessa. Muitakin murheita Venäjän kanssa on: puukauppa, rekkaliikenne ja energia.

Putin kuvittelee, ettei Venäjän maakaasusta riippuvainen EU pysy yhtenäisenä, kun se kurittaa naapureitaan. Samaran kokous kuitenkin osoitti, että EU pitää omiensa puolta.

Venäjän käytös on niin kertakaikkisen röyhkeää, ettei sitä saa hyväksyä WTO:n eikä OECD:n jäseneksi. Venäjälle ei ulkomaisten yritysten kannata mennä. Kenenkään ei kannata riskeerata omaisuuttaan ja henkeään Venäjän markkinoilla.

Ulkopolitiikassa tapahtuu. Presidenttimme ei saa kutsua Yhdysvaltoihin,
ei sitten millään. Noloa, vaikka asiaa miten päin tarkastelisi.
Venäjä puhutti suurta valiokuntaa viime viikolla. Mitään sinänsä uutta ja
yllättävää ei keskustelussa tullut. Tosiasiathan me kaikki tiedämme. Venäjä
uhittelee EU:lle: Viro pitää saada kuriin. Samaan kuriin se haluaa myös koko
EU:n.

Venäjän ja EU:n neuvottelut ovat menossa kakkularatsis. Entiset alusmaat,
nykyiset EU:n jäsenvaltiot, eivät enää alistu eivätkä pelkää. Myöskään
Suomen ulkopoliittisessa johdossa ei nöyristellä. Ei vaikka jotkut
päätoimittajat niin kuvittelevat. Pikemminkin kirjoittajilla itsellään on
suomettumisen vaihde päällä.

Kalevassa Risto Uimonen kirjoitti viime sunnuntaina, että Venäjän aristelu
heijastuu yhä Suomen valtiojohtoon. Kirjoittajan mukaan avoimuuden airueena
esiintynyt ulkoministeri Ilkka Kanerva kompastui ensi töikseen Venäjältä
tulleeseen kirjeeseen.

Kirje julkistettiin Virossa. Se ei sisältänyt mitään sellaista asiaa, jota
ulkoministeri Lavrov ja muut venäläiset poliitikot eivät olisi sanoneet
patsaskiistan kiihkeimmissä vaiheessa. "EU:n on pantava Viro kuriin."

Kirjoituksessa ihmeteltiin, kun valtiojohto ei kokoontunut Lavrovin kirjeen
takia. Miksi ihmeessä olisi pitänyt kokoontua? Kyseessä ei ollut nootti,
vaan kirje, joka oli lähetetty kaikille EU-maille. Se vasta olisi ollut
nöyristelyä, jos valtiojohto olisi hyppinyt seinille yhden kirjeen takia.

Kolumni loppuu merkilliseen kehäpäätelmään. "Putin on sanonut arvostavansa
eurooppalaisia arvoja, ja niihin kuuluu keskeisenä pilarina lehdistönvapaus.
Siitä kannattaa pitää kiinni myös Suomen valtiojohdossa.”

Putin siis arvostaa demokratiaan kuuluvaa lehdistönvapautta enemmän kuin
Suomen valtiojohto.

Jotain symboliikkaa on siinä, että heti kun Neuvostoliiton kaataja Boris Jeltsin haudattiin, alkoi Venäjä pullistella. Kremlissä ilmeisesti katsotaan, että 15 vuotta riitti vapautta ja itsenäisyyttä Baltialle. Ensin nujerretaan Viro, sitten Latvia ja Liettua. Ja Suomikin palautetaan ruotuun.

Jos Venäjä ymmärtäisi, minkä karhunpalveluksen se on itselleen ja maineelleen tehnyt, se ei koskaan olisi sallinut pikkuputinilaisten riehuntaa Tallinnassa ja Moskovassa. Siinä meni myös Suomessa asuvien venäläisten maine.

Jokainen suomalainenkin ajattelee mielessään: eivätkö ne koskaan opi elämään ihmisiksi. Eihän venäläisistä ole eurooppalaisiksi. Kohta aletaan vaatia: ei enää venäläisiä maahanmuuttajia Suomeen.

Venäjä ei ole koskaan hyväksynyt Baltian maiden itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta. Kun Kreml sanoo suojelevansa omien kansalaistensa oikeuksia kaikkialla, se ilmeisesti tarkoittaa sitä, että Venäjä saa tuosta vain puuttua itsenäisten maiden sisäisiin asioihin.

Mitä Suomen pitäisi tehdä? Mennä Natoon ja vähän äkkiä. EU ei kykene turvaamaan jäsenmaitaan Venäjän painostukselta. Hyvä kun saa vingutuksi jonkinlaisen solidaarisuutta osoittavan lauseenpuolikkaan.

Venäjä uhkailee myös Suomea jo ihan julkisesti - ikään kuin varmistaakseen, että Suomi varmasti pysyy kilttinä rajanaapurina.

Venäläisvaikuttajan mielestä Nato-jäsenyys ei parantaisi Suomen turvallisuutta, vaan toisi Suomelle turvallisuusriskejä. Lausunnon mukaan Venäjä vastaisi Suomen Nato-jäsenyyteen vahvistamalla joukkojaan Luoteis-Venäjällä eli Suomen rajan läheisyydessä.

Itse asiassa meillä jo tiedetään, että rajan pinnassa olevia joukkoja on viime vuosina vahvistettu ja rajusti. Ei se mikään uutinen ole.

Venäjä on arvaamaton valtio, jonka kanssa EU:n pitää olla hyvin yhtenäinen. Jos suuret jäsenmaat sooloilevat energiapulan pelossa, pienet maksavat viulut. Niiden turvana on tietenkin Nato, jos kriisi oikein pahaksi äityy.

Mutta sitten on niitä maita, joilla ei ole minkäänlaisia turvatakeita mistään ilmansuunnasta. Solidaarisuus ei enää riitä.

Ilkka Kanervan nimitys ulkoministeriksi on otettu vastaan naureskellen. Enää ei kannata hirnua. Kanerva sai - tuosta noin vaan - kutsun Yhdysvaltoihin. Samaa kutsua ruinasi Erkki Tuomioja, vaikka jossakin vaiheessa lähes tulkoon haukkui USA:n ulkoministerin lyttyyn. Saa sitä sitten ihmetelle, kun puhelin ei soi.

Kanerva ei suinkaan rehvastellut kutsulla. Päinvastoin hän pudotteli, että kutsuhan vain osoittaa sen, että suhteet ovat kunnossa.

Tänään Kanerva osoitti, ettei Suomessa enää hyssytellä, kun EU-naapuri yrittää pitää kiinni itsemääräämisoikeudestaan. Kanerva soitti saksalaiselle virkaveljelleen ja sanoi pitävänsä hyvänä sitä, että Angela Merkel on ollut yhteydessä Viron pääministeriin.

Venäläisille niin tärkeän patsaan siirto on Viron asia, johon edes Venäjä ei voi puuttua. Viro tarvitsee tukea nyt, kuten se tarvitsi 90-luvun alussa. On surullista, että presidentti Mauno Koivisto suhtautui aikanaan perin nihkeästi veljeskansan itsenäisyyspyrkimyksiin. Nyt Suomen on tuettava Viroa, EU:n jäsentä.

Kanervan mukaan keskinäisen solidaarisen linjan osoittaminen ja tuki ovat tärkeitä etenkin unionin pienille maille. Sellainenhan Suomikin on. Jonakin päivänä mekin voimme tarvita solidaarisuutta ja tukea, eli siis turvatakuita.

Mitä tästä voisi päätellä? Ainakin sen, että Kanerva on siirtämässä hitaasti mutta varmasti Suomen ulkopolitiikkaa aktiivisempaan ja kantaaottavampaan suuntaan. Nähtävissä on myös hienoinen eron pääministerin ja ulkoministerin toimintatapojen välillä.

Pääministeri sanoo hyvin usein ja nopeasti oman kantansa nettisivuillaan. Ihan OK, mutta on siinä vaaransakin. Ja vaikka kirjoittaisi joskus pöljyyksiä, niitä ei pääministerin tasolla voi oikoa. Matti Vanhanen on astunut nettisivuillaan miinaan ainakin pari kertaa.

Mutta takaisin Kanervaan. Olen ylpeä siitä, että meillä on aktiivinen ulkoministeri, joka tietää, osaa ja taitaa.

Eduskunnan viikko oli enemmän kuin mielenkiintoinen. Se oli suorastaan häkellyttävä. Kesken kaiken ymmärsin, että olen elänyt saman ennenkin, vuonna 1991, jolloin Suomi ajautui laman syöveriin, suureksi osaksi demarivaltiovarainministerien taitamattomuuden takia.

Toki osuutensa Suomen katastrofiin oli sääntelytaloudella, jota päättäjät eivät uskaltaneet/halunneet/osanneet vapauttaa riittävän ajoissa. Kun vapaus talouteen sitten koitti, kukaan ei ymmärtänyt, millaisia riskejä vapaus ja valuuttaluotot saattaisivat aiheuttaa.

Mutta takaisin deja vu -ilmiöön, joka iski jo tiistai-iltana, kun menossa oli vasta hallitusohjelmakeskustelun ensimmäinen päivä. SDP ja vasemmistoliitto panivat hyrskyn myrskyn. Hallituksessa ja hallitusohjelmassa ei ollut mitään hyvää.

Samalla tavalla vasemmisto, etenkin demarit, riehaantuivat 1991. Esko Ahon hallitus teilattiin niin perusteellisesti, että ministerit saivat olla onnellisia, jos pääsivät eduskuntatalosta ulos ehjin nahoin. Vappupuheissa hallitusta vaadittiin eroamaan heti, eikä viidestoista päivä, vaikka hallitus ei ollut tehnyt yhtä ainoaa päätöstä.

Samanlainen henki vallitsi eduskunnassa nytkin. Pitkästä vallasta juopuneilla demareilla oli niin paha krapula, ettei sillä puolella osattu tehdä muuta kuin itkeä ja valittaa.

Odotan kauhistuneena, käskyttääkö Lauri Ihalainen taas joukkonsa barrikadeille. Uhataanko yleislakolla, kun porvarihallitus tuli taas valtaan? Hirtetäänkö työministeri Tarja Cronbergiä esittäviä nukkeja turuilla ja toreilla, kuten tehtiin Iiro Viinasta ja Ilkka Kanervaa esittäville nukeille?

Tuskin SAK:kaan on enää näin typerä. Se on jo saanut iskuja nokkiinsa sen verran vaalimainoksista, että järjestö harkinnee tarkoin, miten pitkälle kannattaa mennä. Suomi elää globalisaation aikaa, joka iskee yhtä rajusti niin herroihin kuin narreihinkin. Turvassa eivät ole työntekijät, mutta eivät myöskään yritykset eivätkä yritysjohtajat.

Vuosi 1991 myllersi arvomaailmani. Menetin uskoni SAK:hon, sen kykyyn ymmärtää yhteistä etua. Menetin uskoni Lauri Ihalaiseen. Enkä suotta.

SAK on saanut Paavo Lipposelta niin paljon valtaa, että Lauri Ihalaisella oli muutama vuosi sitten varaa uhota lehtihaastattelussa: meille kuuluu kaikki, paitsi ulkopolitiikka. Viime presidentinvaalit osoittivat, että nekin kuuluvat SAK:lle. Järjestö puuttui härskillä tavalla vaalikampanjaan. Niin se teki nyt myös eduskuntavaaleissa. Tällä kertaa kampanja kärsi haaksirikon. Suomalaiset eivät enää olleetkaan tyhmiä lampaita, jotka uskoisivat mitä tahansa potaskaa.

Toistaiseksi sivujen päivitys onnistuu vain Oulussa, mutta asiaan toivottavasti tulee muutos. Sen jälkeen päiväkirjamerkintöjä ilmestyy useammin kuin kerran viikossa, parissa.

Eduskuntapuheet julkaistaan kannanotot-osiossa siihen saakka, kunnes nettisivuilleni saadaan eduskuntatyölle oma osio.

Tämän viikon jälkeen nettisivujen päivitykseen voi tulla parin kolmen viikon tauko silmäleikkauksen takia.

Vaalit olivat katastrofi SDP:lle. Ja koko vasemmistolle. Tästä huolimatta sen enempää SDP kuin vasemmistoliittokaan eivät ole osanneet tehdä kunnon analyysiä tappion syistä. Tosin töölöläinen demarieliitti on sentään yrittänyt ja on jopa oikeilla jäljillä. Mutta saahan sitä yrittää. Perusdemari ei usko, että olisi koskaan väärässä.

Ja tässä asenteessa on yksi tappion syistä. Ylimielisyys ja ylpeys. Iänikuinen kuvitelma siitä, että SDP:n politiikka on aina oikeaa. Ihminen on unohdettu.

Demarit rakastavat luomiaan instituutioita ja järjestelmiä. Niitä on yritetty muuttaa aina silloin tällöin, mutta aina on porhaltanut SAK:n ratsuväki paikalle ja uhannut yleislakolla.

SDP ei ole kyennyt eikä kykene irtautumaan rahoittajansa ja tukijansa otteesta. SAK määrää puolueen ja eduskuntaryhmän sävelet. Ihalaisille on varmaan kovaa huomata, etteivät he näissä hallitusneuvotteluissa ole mukana vahtimassa, ettei vain saavutettuihin etuihin kosketa ja etteivät poliitikot ryhdy omin päin rustailemaan sellaisia uudistuksia, joita SAK ei hyväksy.

SDP:n johto on vanhakantaista niin asenteiltaan kuin toimintatavoiltaan. 70-luvun voimapolitiikka, öykkäröinti, uhkailut ja pelottelut ovat olleet toiminnan pääperiaatteet. Heinäluoma on ympäröinyt itsensä kankeilla aidanseipäillä, visiottomilla tosikoilla.

Jotenkin hullunkurista on, että puolueen johto valittaa, ettei sen viesti mennyt vaaleissa perille. Oliko siellä jotain viestiä, muuta kuin että SDP on suuri ja mahtava? Oliko siellä muuta viestiä kuin halu ostaa rahalla ääniä?

Sen enempää SDP kuin vasemmistoliittokaan eivät ole ymmärtäneet, ettei vasemmiston ideologia enää edustava tulevaisuuden toivoa. Se on menneen maailman aate. Markkinatalous on voittanut, kommunismi ja sosialismi hävinneet taistelun. Tilalle ovat tulleet globalisaatio ja markkinatalous (myös Kiinassa) tai raaka kapitalismi (Venäjällä).

On jotenkin surkuhupaisaa, että vasemmistossa on vaalitulosta tulkittu niin, että nyt pitää palata juurille eli entistä vasemmistolaisempaan politiikkaan. Tehkää se. Antakaa tämä huomenlahja uudelle hallituskoalitiolle. Viitatkaa kintaalla töölöläisdemareiden kritiikille. Liittykää Erkki Tuomiojan ja Matti Ahteen joukkoihin. Älkää tehkö pesäeroa SAK:sta.

Suomea rakennetaan nyt uuteen uskoon, jossa luotetaan ihmisten kykyyn hoitaa omat asiansa. Yhteiskunnan vähäosaisia ei pakoteta järjestelmien ja systeemien orjiksi, vaan heitä kohdellaan yksilöinä.

Kokoomuksen vaalivoitto toi Suomeen toivoa. Suomen toivoja ovat boheemit porvarit, joilla on sydäntä ja rakkautta vähäosaisia kohtaan enemmän kuin vasemmistolla on ollut moneen vuosikymmeneen. Siellä on huolehdittu vain työssä olevien palkansaajien eduista. Muut ovat saaneet pudota järjestelmien aukoista pohjalle.

Porvarihallituksella on paha maine. Kun siitä puhutaan, aina muistetaan Esko Ahon lamahallitus. Samalla muistetaan haukkua lyttyyn niin Aho, valtiovarainministerinä toiminut IIro Viinanen kuin kokoomuskin. Demaritkin aina selvittävät, että Paavo Lipposen ansiosta Suomi pääsi irti lamasta.

Totuutta voidaan vääntää ja kääntää miten halutaan, mtta tässä tapauksessa se on irvokasta. Ensiksi maa ajettiin lamaan edellisen hallituksen aikana. Tuolloin valtiovarainministereinä olivat Erkki Liikanen ja Matti Louekoski. Nyt presidentti on heidät palkinnut Suomen pankin johtokunnan jäsenyydellä.

Demarivaltiovarainministereiden jäljiltä maa oli raunioina. Esko Ahon hallitus teki mitä pystyi. Iiro Viinanen kulki pitkin maita ja mantuja lakki kourassa kerjäämässä lainaa, jotta Suomi jotenkuten selviäisi velvoitteistaan. Palkaksi hallitus haukuttiin pystyyn. SAK riehui Lauri Ihalaisen johdolla kuin viimeistä päivää. Mitään ei saanut tehdä. Jos jotain yritettiin, uhattiin yleislakolla.

Porvarihallitus teki sellaisia välttämättömiä uudistuksia, jotka loivat perustan Suomen nousulle aallonpohjasta. Mutta onko hallitus saanut kiitosta? Päinvastoin Paavo Lipponen ja demarit ovat hehkuttaneet, kuinka he nostivat Suomen lamasta. Tosiasiassa porvarihallitus petasi seuraavalle hallitukselle tien, jota pitkin oli helppo kulkea.

Kun olin eduskunnassa 1991-95 ja kuuntelin ay-pomojen ja SDP:n mekkalointia, en voi kunnioittaa yhtäkään tuon ajan demaripoliitikkoa, Ihalaisesta ja muista tuon ajan ay-pomoista nyt puhumattakaan. Heihin kuuluu myös Eero Heinäluoma, joka on SAK:n pitkäaikainen työjyrä.

Meno Esko Ahon hallitusta vastaan oli niin kohtuutonta ja kelvotonta, että olen saanut tuosta ajasta sieluuni ikuisen trauman. En usko kolmikantaan enkä mihinkään, mitä SAK:n pomot sanovat. Siellä ei ajatella mitään muuta kuin omaa, herkkuja täynnä olevaa ruokapöytää. Siellä ei epäröidä ajaa maa yleislakkoon ja kaaokseen. Globalisaatio istuu herkkupöydässä ihan tyhjän panttina.

Huomasin lukiessani Iiro Viinasen haastattelua tämän päivän Kalevasta, ettei Viinanenkaan ole unohtanut. Hän vaatii valtiota pysymään kokonaan pois tupopöydästä.

Lehdessä Viinanen sanoo, että irtautuminen olisi pitänyt tehdä aikaa sitten. "Tilanne on mennyt koko ajan pahempaan suuntaan. Tupopöytään ollaan koko ajan työntämässä uusia asioita. Tuore esimerkki on asuntopolitiikka."

Viinanen on enemmän kuin oikeassa. Hallituksen on jämäköidyttävä. Veropolitiikka eikä muukaan politiikka (lukuunottamatta työelämää) ei kuulu ay-liikkeelle, vaikka Ihalainen onkin uhonnut, että SAK:lle kuuluu kaikki paitsi ulkopolitiikka. Kun kolmikanta on saanut määrätä ja päättää lähes kaikista asioista, asiat ovat menneet päin prinkkalaa. Saa siinä yrittää selittää kiukkuisille eläkeläisille, että eläkkeistä ja indekseistä ei tosiasiassa päätetä eduskunnassa, vaan työmarkkinajärjestöjen konklaavissa, jossa demariministerit ovat olleet höpönassuina 12 vuotta.

Kun kolmikanta taas jatkaa työtään, uuden työministerin, kuka hän sitten lieneekään, on pidettävä huoli siitä, että kolmikanta pysyy vain niissä asioissa, joissa työmarkkinaosapuolia on aiheellista kuulla. Päätösvalta sen sijaan kuuluu eduskunnalle, ainakin perustuslain mukaan, ellei SAK ole sitäkin rukannut salassa uuteen uskoon.

Tiedoksi kaikille oululaisille, jotka ovat asiaa kyselleet. Viime kunnallisvaalien jälkeen kokoomuksen kunnallisjärjestö ja valtuustoryhmä sopivat, että kansanedustajan työ on niin vastuullista, ettei sen oheen sovi toinen yhtä vastuullinen työ eli kaupunginhallituksen jäsenyys.

Koska haluan kunnioittaa aiemmin tehtyä yhteistä sopimusta, olen jättänyt viime maanantaina eroanomuksen Oulun kaupunginhallituksen jäsenyydestä 1.5.2007 alkaen. Asiasta päätetään lopullisesti Oulun kaupunginvaltuuston kokouksessa 23.4.

On haikeaa jättää jäähyväiset kh:lle. Kaupunginvaltuusto on tietenkin ylin päättävä elin, mutta kh:n vaikutus- ja päätösvaltaa ei missään tapauksessa saa väheksyä. Se vetää suurten ratkaisujen linjat ja suuntaviivat.

Olen kuitenkin myös helpottunut. Kaupunginhallitus on monessa asiassa ollut kyvytön tekemään rohkeita, tulevaisuuden kannalta tärkeitä päätöksiä. Vanhoista asenteista ja menettelytavoista ei ole päästy eroon. Tosiasia kuitenkin on, että Oulu taantuu, ellei ole tulevaisuuden visioita ja kykyä toimia niin, että visiot toteutuisivat.

Kunnallisvaalit ovat - onneksi - vain puolentoista vuoden päässä. Toivon hartaasti, että tulevaisuus voittaa menneisyyden, että kunnallisvaaleissakin toivo voittaa ja Oulua voidaan rakentaa uuden yhteistyön turvin.

Eduskunnassa tehdään vallankumousta, eli rakennetaan sinivihreää Suomea SDP:n pelottelusta huolimatta. Jostain syystä tuleva pääministeri on näyttänyt kuin olisi maansa myynyt ja menettänyt kaiken. Ehkä hän sittenkin oli tehnyt salaisen sopimuksen Eero Heinäluoman kanssa siitä, että hallitus muodostetaan vanhalta pohjalta. Kansa kuitenkin oli toista mieltä. Molemmat herrat joutuvat nielemään vaalituloksen.

Vihreiden tulo hallitukseen näyttää olevan kova isku kristillisdemokraateille. Bjarne Kallis oli televisiokeskustelussa äärimmäisen katkera. Hän ilmeisesti oli valmistautunut ministerinsalkkuun, kävipä vaaleissa miten tahansa.

Kristillisdemokraatit vai vihreät? Kas siinäpä kysymys. Esimerkiksi Oulun vihreitä, vasemmiston pikkuapulaisia, on vaikea kuvitella kokoomuksen ja keskustan kumppaniksi. Paljon pitää vettä virrata Oulujoessa, että Oulun vihreät muuttuisivat.

Jos vihreät ovat muuallakin yhtä vasemmalla, hallitusohjelmaa ei saada koskaan valmiiksi. Joten vielä on kristillisdemokraateilla hivenen toivoa. Tosin vain HIVENEN.

Vaalit olivat ja menivät - ja tulokset analysoitu puhki. Kokoomus onnistui hienosti Oulun vaalipiirin alueella. Kaikki ennakoinnit olivat väärässä. Lunta ei tullut sen enempää pirttiin kuin porstuaankaan.

Yhden tärkeän asian olen sanonut moneen kertaan ja sanon sen vielä kerran: olen tyytyväinen, että pääsin läpi erittäin tasaväkisessä kisassa. Mutta yhtä tyytyväinen olen siitä, että istuvat kansanedustajat säilyttivät paikkansa. Kenttä pysyy yhtenäisenä. Niinpä voimme jatkaa aloittamallamme tiellä.

Kiitokset kaikille äänestäjilleni, mutta erityisesti tukiryhmälleni. Se teki töitä hartiavoimin. Ilman ahkeria puurtajia ja sanansaattajia tavoite ei olisi onnistunut.

Suomessa siirrytään lopultakin uudistusten aikaan. Kokoomuksen ja keskustan varaan rakentuvan hallituksen tärkein tehtävä on uudistaa hyvinvointiyhteiskunta sellaiseksi, että se kannustaa tekemään töitä, mutta samalla pitää huolen heikoimmista.

Tähän ay-liikkeen varassa roikkuva SDP ei ole kyennyt. Kaikki hyvinvointiuudistukset on tehty järjestelmäkeskeisiksi. Ilman SAK:n lupaa ei ole uudistettu mitään, Niinpä väliinputoajien joukko on mittava. Nyt sinivihreän hallituksen tehtävänä on paikata verkkoja.

SDP ihmettelee, miten tässä näin kävi. Puolue taantui Heinäluoman-Ahteen otteessa takaisin 70-luvun poliittisiin peleihin, sulle-mulle -politiikkaan, jossa oma etu, omien jäsenten ja vanhojen ay-liittojen kannattajien etu meni muiden edelle.

Poliittinen vasemmisto ja ay-liike eivät ole tajunneet, että markkinatalous on voittanut. Siinä ympäristössä ei enää pärjää vanhoilla opeilla. Ei kysymys ole siitä, että vasemmisto hävisi, kun politiikka ei ollut vasemmistolaista. Muutama piiru vasemmalle järjestelmien suuntaan olisi tuottanut vieläkin kauheamman vaalitappion.

SDP ei tietenkään ole yksin syypää hyvinvointiyhteiskunnan jäykkyyksiin. Kyllä maalaisliitto/keskustakin ollut innokkaasti rakentamassa järjestelmien Suomea, jos samalla on herunut mannaa myös omille kannattajille.

Keskustassa on uudistusmielisiä, mutta myös vanhakantaisia säilyttäjiä. Jotenkin surullista oli kuulla vaalikampanjan tiimellyksessä radiossa Matti Vanhasen suusta sana puitetalous. Sanahan kuuluu aikaan, jolloin idänkauppa määräsi talouspolitiikan suunnan ja tavoitteet.

Keskustassa on Vanhasen lisäksi myös Arvo Korsimon kovat otteet hallitseva puoluesihteeri. Jorma Korhosen kanssa on pitelemistä. Mies hyökkää ennen kuin edes tietää, ketä vastaan pitäisi hyökätä. Otetaanpa esimerkki.

Korhonen kävi erittäin rumalla tavalla juuri vaalien alla Eija-Riitta Korholan kimppuun. Kokoomuksen meppi oli nettipäiväkirjassaan ennakoinut - lehtikirjoitteluun nojaten - että Vanhasen ja Merikukka Forsiuksen suhde julkistetaan vaalien jälkeen, Korhonen kävi niin kuumana, että siinä menossa ilmeisesti aivotkin sulivat.

Miten sitten kävikään. Nyt vaalien jälkeen Suomen kansa ei muusta puhukaan kuin Merikukan ja Vanhasen halailusta karaokeillassa. Mutta onko Korhonen esittänyt anteeksipyynnön Korholalle? Eipä tietenkään. Sellaista nöyryyttä Korhoselta turha toivoa.

Entä Vanhanen? On ihan yksi lysti, millaista yksityiselämää tuleva pääministeri viettää, kunhan se ei vaikuta hänen julkiseen toimintaansa. Sen sijaan pidän äärimmäisen vaarallisena Vanhasen sananvapauden rajoittamiseen tähtäävää toimintaa. Että piti sekin nähdä, että pääministeri viitsii tehdä tutkintapyynnön kustantajasta, joka julkaisi ex-tyttöystävän kirjatekeleen.

Ja tietenkään ei saa unohtaa sitä, että Matti Vanhanen valehteli ensitapaamisesta Susan Kurosen kanssa. Joka kerran keksitään, sitä aina vahditaan. Vanhanen on juuri tämän valkoisen valheen vuoksi jatkuvasti luupin alla. Siihen on syytä totutella eikä ryhtyä elämöimään sananvapauden rajoitusaikeilla.

SAK nöyrtyi ja veti ruualla mässäilevän syöttöporsaan pois kuvaruudusta. Sen sijaan SAK:n arvot eivät mihinkään hävinneet kansalaisten mielistä. Jokainen myös voi katsoa mainosta mielin määrin esimerkiksi Ilta-Sanomien nettisivuilta. Sieltä se ei minnekään katoa vähään aikaan.

Jotain kertoo se, että SAK ja Lauri Ihalainen vetivät mainoksen pois vasta kun omat ärähtivät. Tosin SDP:n johto ei ole kunnolla ärähtänyt vieläkään. Ja miksi ärähtelisi? Onhan mainoksen arvomaailma ihan samanlainen kuin SDP:n omissa mainoksissa. Ne vain on tehty hieman vähemmällä porsastelulla.

Julkisuudessa väitetään, että SAK:n mainos olisi syypää SDP:n kannatuksen laskuun. Ei pidä paikkaansa. Puolueen kannatus on huvennut koko alkuvuoden eli parin kuukauden ajan. Tammikuussa katosi 1,4 prosenttiyksikköä, helmikuussa 1,5. SAK:n mainos on ollut tapetilla hädin tuskin viikon verran.

Syypää SDP:n kannatuksen alamäkeen on puolueen ylimielisyys, joka on näkynyt ja kuulunut pitkin syksyä. Kun puolue voitti presidentinvaalit, alettiin kulkea rinta rottingilla.

Ylimielisyys ja vastakkainasettelun lietsonta näkyy puolueen mainoksissa. Katsokaa ja ihmetelkää, miten alas on puolue vajonnut.

SDP:n mukaan kokoomuksen "valtakunnassa" naisia kohdellaan työpaikoilla tikkataulujen pidikkeinä ja palvelijoina. Peruskoulu on maksullinen. Vanhainkotien vessoissa on kolikkoautomaatit niin, etteivät vanhukset pääse ilman rahaa tarpeilleen.

Mainokset ovat itse asiassa paljon pahempia kuin SAK:n porsasteleva syöttiläs. Niissä ihan tosissaan uskotellaan, että kokoomus haluaa pahaa ihmisille.

SDP jakaa Suomen punaisiin ja sinisiin. Tämän se taatusti saa silmilleen, ennen vaaleja ja vaalien jälkeen. Vaalipäivään on aikaa kaksi viikkoa. Me emme anna demareiden unohtaa. Me emme anna äänestäjien unohtaa, millainen on ja olisi täysin punainen Suomi.

En olisi uskonut, että yksi mainos muuttaa maailmaa. Niin nyt kuitenkin näyttää käyvän. SAK:n mainos mässäilevästä yritysjohtajasta oli liikaa suomalaisille, niin yrittäjille, palkansaajille kuin duunareillekin. Mainos käynnisti demarien alamäen, joka vain jyrkkenee vaalipäivään tultaessa.

Kiitos SAK, että osoititte kaikille suomalaisille, mitä ajattelette suomalaisista yrittäjistä, työnantajista, perheyrityksistä ja pienyrittäjistä. Kansalaiset, äänestäjät ovat tämän mielipiteen noteeranneet ja opiksi ottaneet.

Kiitos SAK, ettei meidän enää tarvitse ottaa höpinöitä kolmikannasta vakavasti. Jos järjestö asennoituu suomalaisiin yrittäjiin mainoksessa kuvatulla tavalla, kolmikantoja ei tarvita. Ei edes kaksikantoja. Ne yritykset, joita meillä vielä Suomessa on, muuttavat muille maille.

Oli pöyristyttävää huomata, ettei SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen nähnyt mitään väärää mainoksessa (HS 3.3.). Yhtä pöyristyttävää on, ettei Eero Heinäluoma edes kommentoi asiaa, vaan pesee kätensä koko revohkasta, vaikka on SAK:n entinen työmyyrä. Nyt pelimies teki kardinaalimunauksen.

Me tiedämme, että SAK:n vastuulla on, että työttömillä ei ole töitä. Ihalaiset eivät suvaitse yrittämistä ja ahkeruutta. Kiitos, että osoititte tämän kaikille suomalaisille. Ja koska SAK tukee vaalikampanjassa vain SDP:tä, omaa poliittista siipeään eduskunnassa, SDP vastaa SAK:n teoista. Kellot soivat nyt SDP:lle ja Heinäluomalle.

SAK ja SDP osoittivat kerrankin selvästi, että porvarihallitus on paras vaihtoehto vaalien jälkeen. SAK:n ja SDP:n arvomaailman varaan ei Suomea enää voi rakentaa.

Kokoomuksen ja keskustan voimin Suomesta tehdään maa, jossa ahkeruutta, työn tekemistä ja yrittämistä arvostetaan ja kunnioitetaan. On aika rakentaa Suomi, jossa ihmisistä välitetään, jossa järjestelmät eivät määräile ihmisten elämää kehdosta hautaan, jossa ihmistä arvostetaan ja sallitaan tehdä työtä ilman kateutta ja katkeruutta, jossa heikkoja autetaan ja tuetaan.

Olen iloinen kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen rauhallisesta ja tasapainoisesta esiintymisestä, kannanotoista. Hän ei provosoitunut, eikä meidänkään pidä provosoitua. Jyrkin johdolla kokoomus saavuttaa hienon vaalituloksen.

Alkuun
---------------------

Nyt on sitten saatu numerot. Muista siis, yx neljä viis. Jukka Ukkola. herra Mieheni, on äkertänyt kaksikin mainosta PowerPointilla. Avaapa diat ja vilkaise,

Poliitikot ovat toisilleen kateellisia, kuten kuka tahansa matti meikäläinen. Pilkkaakin esiintyy. Mutta harvemmin kukaan on pilkassaan niin julma, että poliitikko joutuu poistumaan yhteisestä tapahtumasta itku kurkussa.

Netissä ollaan julmia, nimettöminä ja huppu silmillä. Poliitikot - ja Susan Kuronen - saavat kestää mitä tahansa, tappouhkauksista lähtien. Tässä käy jo Susania sääliksi. Hänelläkin on sananvapaus. Netin sonnanlevittäjät voisivat joskus miettiä, miltä tuntuisi, jos joku kirjoittaisi heistä samalla tavalla.

Vielä enemmän vihaksi pistelee Liisa Jaakonsaaren kohtelu. Demarien eduskuntaryhmän juhlissa Liisaa kiusattiin niin, että hän poistui juhlista itku kurkussa. Iltaohjelmassa tehtiin pilaa Liisan putoamisesta eduskunnasta.

Eduskuntaan on jos jonkinlaista yrittäjää. Vaikka kokoomusta edustan ja itsekin eduskuntaan pyrin väellä ja voimalla, toivon Liisan valintaa. Enkä pelkästään siksi, että hän on yksi harvoista demareista, jotka kykenevät viileään turvallisuuspoliittiseen analyysiin. Menneisyyteen tuijottavia suomettuneita pelkureita SDP:ssä on aivan riittämiin, Erkki Tuomiojasta lähtien.

Näen suorastaan painajaisia siitä, että Liisa putoaa, mutta Matti Ahde jatkaa. Mutta eihän se tietenkään meille muille kuulu, keitä demarit äänestävät.

Ilkeily näyttää olevan osa demarien luonnetta. Kun SDP käynnisti vaalikampanjansa, Jyri Häkämiehestä, kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajasta, tehtiin raakaa pilkkaa. "Häkämies" oli puettu rakkikoiraksi, joka puree demareita nilkkaan. Samalla tavalla tehtiin pilaa Matti Vanhasen änkytyksestä.

Oli surullista huomata, että SDP:n puheenjohtaja, valtiovarainministeri Eero Heinäluoma istui eturivissä ja naureskeli. Hän näytti suorastaan nauttivan, kun vitsinikkarit tekivät pilaa pääministeristä ja toisen puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajasta.

Olen toki huomannut aiemminkin, ettei sivistys kuulu demarien hyveisiin. Suomi joutuu häpeämään, jos pääministeriksi valitaan Heinäluoma.

P. S. Nettisivujani on uusittu. On numero, kalenteri ja kooste tukijoiden "kauniista sanoista".

Viikon varren uutisista mieleen on jäänyt Paavo Lipposen taistelu Heidi Hautalan kanssa, hänen puheensa SDP:n eduskuntaryhmän 100-vuotisjuhlaseminaarissa sekä perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan Kimmo Sasin kannanotto Orivedellä.

Molemmat olivat huolissaan demokratiasta, jossa ei sallita keskustelua. Omiaan Lipponen ohjeisti nojaamaan kansanvallan perinteeseen ja jatkamaan yhteistyöhakuisella linjalla.

Lipponen on korskea ja joskus suorastaan öykkärimäinen. Pääministerin paikan menetys risoo vieläkin. Puhemiehenä hän on käyttänyt hyväkseen kaikki mahdolliset edut. Matkustelu ympäri maailmaa on ollut niin laajaa, että moiseen saavutukseen ei yllä yksikään toinen puhemies. Kallistakin se on ollut, kun mukaan on rahdattu luottotoimittaja toisensa perään.

Lipponen on myös herkkähipiäinen. Siksi en ihmettele lainkaan, että puhemies joutuu jättämään politiikan rähinän säestyksellä.

Yhteenotto Heidi Hautalan kanssa on noloa poliitikolle, joka on/kuvittelee olevansa suurmies. Noloa on myös se, että ydinvoimapuheessa oli lähes suoria lainauksia lobbausjärjestön kannanotoista. Lainata voi ja lainata saa, mutta lähde on mainittava.

Kimmo Sasin mukaan Suomessa on siirrytty valtapolitiikan aikaan. "Pyrkimyksestä valtaan on tullut itseisarvo. Rohkeiden ja uusien asioiden esittäjiä rangaistaan täystyrmäyksellä."

SDP nykyisellään on vain valtapuolue. Puolue harrastaa "vaalisosialismia" eli ostaa ääniä lupaamalla läjittäin valtion rahaa etujen parantamiseen.

Arvoista ei kannata vaalikampanjan aikana edes yrittää keskustella. Miksi kannattaisi, kun SDP ja Eero Heinäluoma tyrmäsivät armotta Vihriälän globalisaatioraportin.

Paavo Lipponen taas ilmoitti jo aikaa sitten, että turvallisuuspolitiikka ja Nato on syytä jättää vaalikampanjakeskustelun ulkopuolelle.

SDP:n puheenjohtajalla Eero Heinäluomalla on hätä. Demareita uhkaa vaalitappio eli se tilanne, ettei puolueesta tulekaan vaaleissa suurinta. Sen jälkeen SDP ei voisi juoksuttaa keskustaa ja kokoomusta nurkasta nurkkaan ja valita sen jälkeen nöyrimmän.

SDP kavahtaa neljän vuoden takaista asetelmaa, että hallitusneuvottelut käynnistääkin kokoomus tai keskusta. Heinäluomalle toiseksi jääminen olisi nöyryyttävä tappio.

Niinpä porvarihallitus esitetään ilmestyskirjan petona, jota vastaan on taisteltava. Sellaisen vaaran torjumiseksi tarvitaan koko ay-liikettä. Ja kolmikantaa. Nämä mantrat kun päästää suustaan, niin johan kansaa lappaa demarien soppatykeille.

Heinäluoman esiintyminen Maikkarin pääministeritentissä ja Lauantaiseurassa osoitti selviä panikoinnin merkkejä. Enää keskusta ja kokoomus eivät saisi istahtaa samaan seminaariinkaan kysymättä ensiksi lupaa SDP:ltä.

Valtiontalous on valjastettu demarien vaalivankkureiden vetäjäksi. Heinäluoma lupaa hulvattomia menonlisäyksiä erilaisiin kohteisiin. Jos kaikki toteutetaan, veronkevennyksiin eivät rahat riitä.

Ihan sama näytelmä nähtiin neljä vuotta sitten. Sekä SDP että keskusta pitivät kokoomuksen verolinjauksia mahdottomina, Hallitus kuitenkin toteutti kokoomuksen veropolitiikkaa ja pani vielä piirun verran paremmaksi.

Heinäluoman johdolla SDP on siirtynyt vasemmalle. Vaaliohjelmassa on vasemmistoliiton punaväriä. Verotus ei enää ole merkittävin keino työllisyyden edistämiseksi. Millä keinoin SDP äkertää tähän maahan 100.000 uutta työpaikkaa neljän vuoden aikana?

Heinäluoman johdolla tekee paluuta 1960- ja 70-lukujen vasemmistolaiseen hapatukseen. Tuolloin tehtyjen päätösten virheet tiedetään. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on täynnä päällekkäin olevia järjestelmiä, jotka jättävät ulkopuolelle kaikkein heikoimmat. Jos saat rahaa tästä torvesta, menetät toisen torven tuet - ja maksat vielä sakkoa lisäveroina.

Kansanedustaja Ben Zyskowicz haluaa asettaa selvitysmiehen rakentamaan mallia, jolla kannustinloukut puretaan. BZ esittää tähän tehtävään Osmo Soininvaaraa, jonka tehtävänä olisi tutkia, kuinka palkkatulot, verotus, työttömyysturva ja muu sosiaaliturva voitaisiin sovittaa paremmin yhteen. Lopputuloksen täytyisi olla sellainen, että työn vastaanottaminen olisi aina taloudellisesti kannattavaa.

Kelan pääjohtaja Jorma Huuhtanen on vaatinut samaa asiaa esittämällä sosiaaliturvan remonttia. Sen sosiaalidemokraatit tyrmäsivät kättelyssä.

Zyskowiczin mielestä Soininvaaran esitys voisi sisältää elementtejä myös vihreiden perustulomallista.

Mielenkiintoista. Onko kokoomuksen äkäinen kanta perustuloa kohtaan pikku hiljaa muuttumassa?

En voi hyväksyä enkä ymmärtää sitä, että tuomarit sallivat syytettyjen peittää oikeussalissa kasvonsa. Jos oikeudenkäynti on julkinen, niin kai pitää oikeudessa olevien ihmistenkin olla julkisia (ellei ole kysymys todistajasta, jota uhkaa hengenmenetys, jos syytetty näkee todistajan).

Kaiken huippu nähtiin Turkisliike Halosen ja eläinaktivistien oikeudenkäynnissä, kun yleisökin oli piilottanut kasvonsa. Kohta kai tuomaritkin panevat naamarit kasvoilleen tai tuomitsevat verhojen takaa.

Kansanedustajaehdokkaana voi antaa joitain vaalilupauksia, joten annan nyt yhden. Teen kaikkeni, että kokoontumislakiin otetaan myös naamioitumiskielto. Nykyinen osittainen kielto on yhtä tyhjän kanssa.

Jos asia on niin tärkeä, että sen puolesta pitää osoittaa mieltä, täytyy olla sen verran kanttia ja selkärankaa, että tekee sen omalla naamalla, ei naamarilla.

Samaa tulisi edellyttää myös nettipalstojen loanheittäjiltä. Nimimerkin suojassa on helppo kivittää ja esittää tappouhkauksia. Onneksi poliisi saa uhkaajat selville, jos tarve vaatii.

Eläinaktivistit ovat ottaneet kohteeksi turkistarhojen sijasta turkkeja myyvät yritykset. Marimekko taipui painostuksen edessä. Halonen ei aio taipua. Ei olisi pitänyt Marimekonkaan taipua.

Tässä maassa on elinkeinovapaus, joka nauttii perustuslain suojaa, Olisi hyvä tietää, voiko Suomessa todella häiritä jatkuvilla uhkauksilla (syyttäjän mukaan kiristyksen yrityksillä) laillista elinkeinoa.

Turkisliike Halosen oikeudenkäynnissä aktivisteille lätkäistiin suurlasku johtajan häirinnästä ja kunnianloukkauksesta. Sen sijaan kiristyksen yrityksestä ei näyttöä löydetty. Tästä asiasta ilmeisesti valitetaan.

Venäjän presidentti Vladimir Putin vastasi suomalaistoimittajan suoraan kysymykseen, ettei Suomen Nato-jäsenyys edistäisi suhteita Venäjään. Toki tämä tiedettiin.

Sinänsä vastaus ei sisältänyt mitään uutta. Sen sijaan suomalaisten tajuntaan lausunto upposi kuin veitsi voihin. Naton kannatus ei ainakaan kasvanut, pikemminkin päinvastoin.

En oikein voi käsittää sen enempää Halosen-Tuomiojan Nato- ja USA-vastaista linjaa kuin kansalaistenkaan epäluuloa. Joskus on tullut mieleen, olemmeko sittenkin herranpelkoisia raukkoja, jotka seuraamme johtajaamme hamaan loppuun saakka.

Meillä ei ole käyty perusteellista keskustelua Nato-jäsenyyden eduista ja haitoista. Asiaa ei ole edes kunnolla tutkittu. Suomella on täydet mahdollisuudet hakea ja saada Nato-jäsenyyden ehdoksi, ettei Suomen alueelle tule ulkomaisia tukikohtia eikä ydinaseita. Samanlaiset ehdot ovat Norjalla, Tanskalla ja Baltian mailla.

Baltian mailla, entisillä Neuvostoliiton alusmailla, on yhteinen raja Venäjän kanssa. Joten ei Suomen jäsenyys tuo Natoa yhtään sen lähemmäksi Venäjää kuin mitä se nyt on.

Dosentti Markku Salomaan mukaan Suomen Nato-jäsenyyden puolesta puhuu turvallisuusympäristön muutos. Venäjä varustautuu kiireellä. Venäjän kehitys on arvaamaton. Venäjä muuttuu, Nato muuttuu. Ainoa joka ei muutu, on suomalaisten käsitys maailmasta, tokaisi dosentti Salomaa Helsingin Sanomissa.

Salomaa pohtii myös (HS 2.2.2007) syitä, miksi Suomi ei ole hakenut jäsenyyttä. Hänen mukaansa syynä on se, ettei Suomessa ole käyty kunnollista pyykinpesukeskustelua kylmän sodan ajasta.

Näin varmasti on. Meillä on vallassa 70-luvulla suomettumisen etunenässä kulkeneita päättäjiä. Heidän arvonsa eivät ole tuosta ajasta muuttuneet. Toimintatavat ovat ehkä hieman hioutuneet, mutta Yhdysvaltain vastaisuus leimaa toimintaa ja päätöksiä koko ajan.

Presidentti Halonen ei saa kutsua Valkoiseen taloon. Ulkoministeri Tuomioja loukkaa USA:n ulkoministeriä. Ei juuri kannata ihmetellä, miksi Yhdysvallat ei myy Suomelle nykyaikaisia aseita. Kaiken huippu on, että Tuomioja pitää suorastaan loukkaavana, kun uskalletaan arvailla Suomen ulkopoliittisen johdon asenteita syyksi asemyynnin epäämiseen.

Dosentti Salomaa on aivan oikeassa: pyykinpesu 70-luvun suomettumisesta on käymättä. Asiaa ei voi enää painaa villaisella, vaan suomettumisen ajan arvot ja asenteet sekä teot ja toimintatavat on tutkittava. Muuten Suomen kansa ei pääse traumoistaan eroon.

Tutkimusta ei missään tapauksessa saa antaa eduskunnan alaiselle tutkimuslaitokselle, vaan riippumattomille instituutioille. Jos yliopistoista ei löydy tekijöitä, on turvauduttava ulkomaisiin tutkimuslaitoksiin.

Ja ehkä eräänlainen totuuskomissiokin olisi perustettava. Tätähän on jo esitetty, mutta suomettumisen ajan päättäjät ovat sen torjuneet.

Olenkin jo kauan odottanut, milloin demarit menevät niin pitkälle porvarihallituksen pelottelukampanjassa, että demagogia kolahtaa omaan nilkkaan. Ei kansakaan kaikkea usko. Äänestäjät näkevät jo, että demarit ovat kauhuissaan. Pelottelulla onkin aivan toisenlaiset vaikutukset kuin mitä SDP:n puoluetoimistossa on toivottu.

Demareille on valta ja valtapolitiikka kihahtanut päähän niin, että mikään ei enää riitä. Kansanvallasta viis. Vaaleista ja vaalituloksesta viis. Tärkeintä on, että SDP jatkaa hallitsemista hamaan hautaan asti.

Porvarihallitus on itsestään paholaisesta. Porvariyhteistyö on pahasta. Jopa keskustelut keskustan ja kokoomuksen välillä ovat pahasta. Jos porvarit tulevat valtaan, tulee näkki ja vie kaivoon.

Toimittajille on lähetetty proopuska Ruotsin porvarihallituksen kriiseistä. "Katsokaa, tällaisia kauheuksia tapahtuu Suomessakin, jos äänestätte porvarit valtaan. Rakkaat kannattajamme, rakkaat luottotoimittajamme. Tehkää jotain. Kirjoittakaa niin, että kansa säikähtää."

Pelottelukampanjaa ovat harjoittaneet lähes kaikki johtavat demarit, viimeksi eilen ulkoministeri Erkki Tuomioja. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman meni jopa niin pitkälle, että halusi rohmuta hallituspuolueille kaikki eduskunnan valiokuntien puheenjohtajuudet. Voiko vallantäyteisempää esitystä olla? Kansalla ja vaaleilla ei olisi mitään väliä.

Demarien pelottelu vaikuttaa myös omaan kampanjaani. Uskallan sanoa, että ilman todellista vallanvaihdosta Suomi taantuu. SDP ei kykene uudistumaan, Se ei salli sosiaaliturvan remonttia, ei muutoksia jäykkään hyvinvointiyhteiskuntaan, ei vaihtoehtoisia palveluita, ei yrittäjyyttä. Ja missään nimessä ei saa puuttua kolmikantaan ja SAK:n valtaan.

Oikein kämmenet syyhyää, jotta pääsen lataamaan demareille vaalikentillä. Teen kaikkeni osoittaakseni SDP:n menneen maailman jäänteeksi. Kivikautiseksi reliktiksi.

Poliittinen hygienia on mennyt Suomessa aivan liian pitkälle. Ensin meni neekerinsuukot. Nyt menee lakupekkakin, kun joku ulkomaanelävä on ottanut Fazerin lakupekan nujertamisen elämäntehtäväkseen.

Sekä neekerinsuukot ja lakupekat ovat vuosikymmeniä vanhoja tuotteita käärepapereineen kaikkineen. Ketään suomalaista ne eivät ole koskaan häirinneet, saati että olisivat lisänneet rasismia. Kyllä rasismin lisääntymiseen on aivan muita syitä kuin karamellit.

Tällä menolla meistä suomalaisista todella tehdään rasisteja. Jos suomalaisilta viedään suomalaisuuden tunnusmerkit ja syyllistetään niin typeristä asioista kuin lakritsipötkyn käärepaperista, syyllisiksi leimataan pian täällä asuvat ulkomaalaiset.

Suomalaisten viranomaisten ja valtuutettujen kannattaisi käyttää maalaisjärkeä ennen kuin höyrähtävät tekemään naurettavia päätöksiä. Hilkulla ollaan jo. Uskokaa valtuutetut huviksenne: turhanpäiväinen hygieenisyys vain lisää ennakkoluuloja täällä asuvia ulkomaalaisia kohtaan.

Fazerin paineet tietenkin ymmärtää. Mutta tähänkin voidaan löytää ratkaisu. Myydään lakupekkoja vain Suomessa ja kääritään vientilakritsit erilaiseen paperiin. Eikä kerrota pöljille briteille.

Usko porvarien yhteistyöhön ja jopa porvarihallitukseen on parissa päivässä melkoisesti vahvistunut. Kokoomuksen europarlamentaarikko Alexander Stubb meni jopa niin pitkälle, että oli valmis yhdistämään puolueet.

Esitys ei ole uutuudella pilattu, Jo Kari Häkämies esitti - tai ainakin ennakoi - vallan kahvassa riippuessaan, että kokoomus ja keskusta yhtyvät jonain päivänä.

Paljon kuitenkin pitää vettä virrata Vantaassa, ennen kuin keskustan punamultamiehet ja UKK-riippuvaiset kääntävät takkinsa. Mutta onneksi puolueessa on Mikko Alkion kaltaisia ennakkoluulottomia näkijöitä. Jatkossa heidän määränsä vain kasvaa.

Kannatan porvarihallitusta. Siksi ilahduin suuresti, kun Jyrki Katainen antoi tämän päivän Kalevan haastattelussa demareiden (ja punamullan) kuulla kunniansa. Jos kokoomuksen linjana ihan oikeasti on paljastaa SDP:n konnankoukut, niin vaaleissa käy vielä hyvin.

Olen arvostellut kolmikantaa siitä, että se on repinyt itselleen poliittiselta järjestelmältä sellaista valtaa, joka ei sille kuulu. Olen tyytyväinen, kun Katainen sanoo, että hallitus on jättäytynyt kolmikannassa äänettömäksi yhtiömieheksi ja ulkoistanut päätösvaltaa joissakin asioissa työmarkkinajärjestöille.

Nyt pitää vaalikampanjaa varten ryhtyä tutkimaan, minkälaisen hyvinvointiyhteiskunnan, millä kustannuksilla ja ketä varten SDP on tähän maahan rakentanut.

Ainakin opetushallituksen pääjohtajan Kirsi Lindroosin kirjoitus Hesarissa on oiva osoitus tasapäistämispolitiikasta. Hänen mielestään tarvitaan oppitakuuta, jotta kaikki oppisivat saman verran.

Demarien tavoitteenahan on ollut, että 70 prosenttia ikäluokasta suorittaisi korkeakoulututkinnon. EK:n seminaarissa Oulussa kuitenkin paljastui, että yksityisen sektorin rekrytointitarve on aivan muualla kuin korkeasti koulutetuissa. Puolet tarpeesta koskee ammattimiehiä, kunnon työn osaajia ja taitajia. Korkeasti koulutettuja tarvitaan vain 10 prosenttia.

Suomi kouluttaa väärin. Kun maistereille ei ole töitä, he joutuvat työttömyyskortistoon tai koulutustaan vastaamattomaan työhön. Sen sijaan ammattimiehistä on huutava pula.

Koulutukselle on tehtävä jotain. Ensimmäiseksi se on irrotettava demarien ohjauksesta. Antti Kalliomäki on kannanottojensa perusteella ollut suorastan surkea opetusministeri.

SDP vähät välittää ihmisen kyvyistä ja kannustavasta yhteiskunnasta. Kaikille saman verran. teitpä sitä tai tätä. Ja pienistä yrittäjistä ei tartte välittää. Eikä pienistä ihmisistä. SAK:n jäsen on ainoa oikea ihminen, jota pitää puolustaa.

Lauantaiseurassa ulkoministeriön valtiosihteeri Pertti Torstila (fiksu mies) todisteli, että suhteet Yhdysvaltoihin ovat kunnossa. Ne ovat suorastaan läheiset ja lämpimät.

Jokainen katsoja tietenkin ymmärsi, mistä on kysymys. Kun ulkoministerin selitykset eivät auta, pantiin selittelijäksi "puolueeton" asiantuntija. Tosiasia tietenkin on, ettei UM:n virkamies voi olla puolueeton. Presidentti ja ulkoministeri riepottelevat virkamiehiä miten sattuu.

Uutispäivä Demarikin lähti puolustamaan oman presidentin ja oman ulkoministerin kunniaa. Se haastatteli Amerikan Suomen-suurlähettilästä, jonka mukaan suhteet ovat kunnossa. Ei kai kukaan tosissaan usko, että suurlähettiläs sanoisi, että suhteet ovat huonolla tolalla.

Liisa Jaakonsaari oli oikeassa vaatiessaan USA-suhteiden vahvistamista. Tuomioja ei tehnyt mitään suhteiden hyväksi EU-puheenjohtajakaudella. Päinvastoin hän loukkasi USA:n ulkoministeriä. Nyt vahinkoa ei enää voi paikata, vaikka Hannu Lehtilä miten yrittäisi saada studioon toisintodistajia.

Kun Saksasta tuli EU:n puheenjohtajamaa, George Bush tapasi ensi töikseen Angela Merkelin. Suomen puheenjohtajakaudella Bush kuunteli Maamme-laulun Virossa.

Selitykset eivät enää auta. Ulkoradalla liikumme, jos sielläkään. Kiittäkäämme siitä presidenttiä ja ulkoministeriä. Onneksi vaalien jälkeen Tuomioja on entinen ulkoministeri.