|
Minne menet journalismi? Jos on saanut elantonsa journalismista, luulisi jo tietävän siitä jotain. Pakko tunnustaa: olen ihan pihalla. Mihin me menemme? Kuinka syvään on vielä kumarrettava? Ketä tässä nyt pitäisi palvoa ja pelätä? Kun astuin Kalevan Kirkkokadun toimitukseen 1.9.1962, vain 18-vuotiaana, en tiennyt journalismista ja journalisteista tuon taivaallista. Olin ja olen etuoikeutettu. Urallani on käännekohtia, jotka ovat vaikuttaneet käsitykseeni journalismista ja journalisteista. Kaksi vuotta toimittamista riitti todistamaan, että on mentävä yliopistoon. Toimittaja tarvitsee hyvät yleistiedot, mutta myös käytännön ammattioppia ja tieteellistä pohjaa asioiden ja tapahtumien analysointiin. Hemmo taas taas opetti, ettei ole niin suurta herraa ja hidalgoa, jota toimittajan tulisi pelätä. Hän pakotti 19-vuotiaan tyttörukan haastattelemaan presidentti Urho Kekkosta Oulunsalon lentokentällä. En muista haastattelusta yhtään mitään, mutta herran pelko kyllä katosi. Suomettumisen vuosikymmenet opettivat arvostamaan vapautta kirjoittaa. Tämä aikakausi iskosti sananvapauden selkäytimeen. Tanskan pilakuvakriisin aikana surin, kun me taas alistuimme ja luovutimme pois palan sananvapautta. Mauno Koivisto opetti, että toimittajalla tulee olla korvat. Kuuntelemalla saa irti enemmän kuin revolverihaastattelulla. Puolen tunnin haastatteluaika venyi puoleksitoista tunniksi. Ja vain siksi, että ymmärsin myös kuunnella. Paavo Väyrysen haastattelun jälkeen päätin, että oma teksti kullan kallis. ”Ei tässä mitään vikaa ole, mutta on parempi, että ulkopolitiikasta käytetään täsmällisiä ilmauksia.” Ja kun en viitsinyt ryhtyä riitelemään ulkoministerin kanssa, jutussa oli pätkä poliittista jargonia. Kun pääkirjoitustoimittajan työrupeaman jälkeen olin jälleen perustoimittaja, järkytyin. Väyrysen mallista oli tullut yleinen käytäntö. Haastateltavat pitävät itsestään selvänä, että he tarkistavat juttujen tekstin. Yritysten viestintäväki katsoo päältä taloustoimittajien työtä, onhan ison pomon haastattelussa pelissä myös yrityksen imago. Miten tähän on tultu? Kuka on antanut haastateltavalle tällaisen vallan? Onko journalistista tulossa pelkkä kirjuri? On helppo antaa haastateltavalle periksi. Jos kysymys on vain faktojen tarkistuksesta, niin asia on OK. Mutta jos haastateltava haluaa ujuttaa oman kielensä, oman tapansa ilmaista asioita päteäkseen ammattitovereiden silmissä, kyseessä on toimittajan työn ryöstöviljely. Journalisti ja journalismi ovat myllerryksessä. Suuntaa on vaikea nähdä. Sananvapautta rajoittavat lait ja yksityisyyden suoja, josta kohkaavat sellaiset ihmiset, jotka eivät koskaan joudu lehtien palstoille, elleivät sitten tee murhaa. Muista rikoksistahan lehdet eivät enää raportoi, eivät ainakaan nimillä. Minusta se on väärin: rikos on rikos yhteiskuntaa vastaa, ei mikään yksityisasia. Poliittinen ja muu hygieenisyys imee journalismista ilmat pihalle. Neekerin suukot on rasistisina kielletty. Mainoksissa ei saa olla sitä eikä tätä. Kohta vain piirretyt eläimet ovat sallittuja – ja niilläkin pitää olla housut jalassa. Olenkin päättänyt, että jatkossa minun sananvapauttani rajoittaa vain Suomen laki. Journalistin tehtävä on kertoa tosiasiat sellaisina kuin ne ovat. Meidän velvollisuutemme ei ole kumartaa kuvia. Koska maailma ei ole aina hyvä ja kaunis, elämän varjopuolistakin on voitava kirjoittaa. Nyt ne halutaan lakaista maton alle. Uutta ja vaarallista on myös halu jakaa sananvapaus: hyvä journalismi saa sen pitää, roskajournalismilta se pitää ottaa pois. Sananvapaus kuuluu kaikille, hyville, pahoille ja rumille. Jos journalisti ei huolehdi asiasta, kohta sananvapautta ei ole kenelläkään. Varokaa eduskuntaa. Journalismin ja lehdistön vapauden suurin uhka on kuitenkin internet, vaikka se antaakin jokaiselle mahdollisuuden toteuttaa omaa sananvapauttaan. Lordi-kiista osoitti, että kun suuri joukko ihmisiä hurjistuu verkossa, vuoret siirtyvät ja lehdet kaatuvat. Mediamoguli Rupert Murdoch joutui nöyrtymään internet-ihmisten voiman alla O.J. Simpsonin tapauksessa. Milloin on Suomen moguleiden vuoro? |