28.9.2005

Koiviston karisma rapautuu

Professori Juhani Suomi osaa järkyttää kansakunnan eliittiä. Urho Kekkosen mittava 8-osainen elämäkerta aiheutti monta kertaa sydämentykytyksiä tuonaikaisissa huippupoliitikoissa. Suomen tykityksen kohteina olivat usein Kalevi Sorsa ja Mauno Koivisto

Mauno Koivisto on muistelmissaan selostanut asioita omalta kannaltaan parhain päin. Mutta professori Suomelle ne eivät riittäneet. Vaikka Koivisto sulki arkistonsa Suomelta, Koivisto-tutkimus ilmestyi. Koiviston presidenttikauden alkuvuosina nykyinen tutkija oli ulkoministeriön virkamies. Ulkoministeriötä Koivisto taas ei arvostanut, koska ilmeisesti uskoi sen olevan täynnä Kekkosen ja kepun kätyreitä.

Ehkä juuri siksi, että Koivisto huseerasi ulkopolitiikassa aivan yksin apunaan vain yksisilmäinen kansliapäällikkö Jaakko Kalela, yya-liturgia ei suinkaan päättynyt, vaan lisääntyi. Koivisto oli vähällä romuttaa myös ulkoministeriön työn puolueettomuuden vahvistamiseksi. Kun turkulaiset tutkijat älähtivät, Koivisto pisti presidentin arvovallallaan veneenkeikuttajat järjestykseen.

Suomen mukaan Koivisto meni neukkujen myötäilyssä pitemmälle kuin olisi ollut tarpeen. Yya-sopimusta jatkettiin Koiviston esityksestä 20 vuodella, vaikka mitään kiirettä ei ollut, koska sopimusaikaa olisi ollut jäljellä vielä vuosia. Lausunnoissaan Koivisto painotti yya-sopimuksesta sotilaallista puolta ja konsultaatioita eli asioita, jotka olivat Neuvostoliitolle tärkeitä.

Tämä kävi selväksi myös Koiviston Yhdysvaltain matkalla 1983. Koivisto puhui Suomen ja Neuvostoliiton suhteista epäselvästi, tyypillisellä suomalaiskansallisella fraseologialla. Suomalaistoimittajillakin oli vaikeuksia pysyä Koiviston ajatusten perässä, saati sitten amerikkalaisilla. UM:n virkamiehet olivat helisemässä, kun heiltä kysyttiin, mitä Koivisto oikein tarkoittaa.

Taustaksi on hyvä muistaa, että Kekkosen loppuaika eli koko 1970-luku oli kiivasta kädenvääntöä yya-sopimuksen tulkinnoista ja puolueettomuudesta. Ulkoministeriö yritti korostaa puolueettomuuspolitiikkaa ja hillitä kulisseissa Moskovan painostusta. Ja sitten tulee Koivisto, joka tarjoaa yya:n neukuille kaikilla mausteilla.

Mutta ei Koivisto ollut ainut, joka hyppäsi Moskovan junaan 80-luvun alussa. Kremlin suosiota kalasteli joukko tuon ajan huippupoliitikkoja, pienemmistä viskaaleista puhumattakaan. Koiviston puolustukseksi Suomi sentään mainitsee sen, että Koivisto ei ollut Kremlin suosikki, joten hänen oli jotenkin paikkansa ja arvostuksensa ansaittava. Mutta oliko tarpeen mennä noin pitkälle?

Neuvostoliitto puuttui vielä 80-luvullakin Suomen sisäisiin asioihin,. Se vastusti mm. Suomen pyrkimystä Eftaan ja Euroopan neuvostoon. Ehkä Koiviston länsivastaisuus on syynä siihen, että Suomi liittyi EN:n jäseneksi viimeisenä länsimaana eli vasta vuonna 1989.

Suomi ruttaa myös Koiviston imagon parlamentarismin kannattajana. Tässä hän on ehdottoman oikeassa. Koivisto pilasi maineensa parlamentarismin puolustajana romuttaessaan kolmen puoluejohtajan sopimuksen porvarihallituksen muodostamisesta ja puuttuessaan härskisti hallitusneuvotteluihin. Hän määräsi Harri Holkerin hallituksen muodostajaksi. Syntyi sinipuna, joka oikeastaan oli vastoin äänestäjien tahtoa. Koiviston tekoa ei voi puolustella edes sillä, että hän salli kokoomuksen nousta hallitukseen parin vuosikymmenen paitsion jälkeen.

Suomi jatkaa Koiviston parissa, sillä ”Pysähtyneisyyden vuodet” käsittävät vasta ajanjakson 1981-1984. Jatkossa käsittelyyn tulevat Koiviston manuaalinen ohjailu hallituksen muodostamisissa, epäluulo länsi-integraatiota ja Baltian maita kohtaan.

Sama länsivastaisuus on tullut esiin Koiviston presidenttikauden jälkeen hänen kirjoissaan ja esiintymisissään. Yhdysvallat ja Nato ovat saaneet kuulla kunniansa.

Ja ehkä pian kuulee kunniansa myös professori Juhani Suomi. Onhan hän tehnyt majesteettirikoksen potkiessaan Koiviston alas kansakunnan kaapin päältä.

<<< Takaisin