|
Kansanedustajan sulhanen Ennen oli erilaista. Ei ollut nettitreffejä, kun ei ollut nettiäkään. Ei ollut tekstiviestejä, kun ei ollut kännyköitä. Ei ollut edes Ikeaa, vaan huonekalut ostettiin valmiiksi koottuina. Naisetkin piti siis iskeä käsipelillä. Jonkinlaista viestintää kumminkin jo silloin
harrastettiin, muistaakseni paperille kirjoiteltiin, etupäässä Kalevaan.
Siellä tapasimme ensimmäisen kerran poliisisoittopöydän ja
kaupunkitoimituksen risteyksessä. Muistan kun pysähdyimme
työn tuiskeen keskellä hetkeksi ja sanoimme kiihkeästi päivää. Silmälasit
menivät ihan huuruun. Siitä se alkoi, vaikken antanut sen vielä täyttää tajuntaani. Käytimme molemmat nimimerkkejä: hän oli Saara W. ja minä Aleksis K. Minuun teki vaikutuksen, että hän tiesi melkein heti, että on ollut kirjailija nimeltä Aleksis Kivi, vaikka hän aluksi luuli minua Elias Lönnrotiksi. Itse sen sijaan en vielä silloin tiennyt, että tämä olisi oikeasti rouva Ukkola. Ehkä se johtui siitä, ettei hän ollutkaan, vaan Parviainen. Tullut jostain Taivalkoskelta ja Tampereelta. Vähitellen sitten selvisi, että hän se on, sittenkin,
kuitenkin, kaikesta huolimatta, joka tapauksessa, ehdottomasti. Tuli vahva tunne että
vau, mutta pian siihen tottui. Aloimme
tapailla ja aina oli ihanaa, vaikka
asemamme takia kuljimme muovipussit päässä, koska työtoverit tunsivat meidät
muuten ainakin ulkonäöltä. Saunassa otimme muovipussit pois ja olimme ihan
ilkosillamme – eri aikaan tietysti, koska emme vielä olleet naimisissa. Näin
ollen en pysty kertomaan noilta ajoilta kovin paljon intiimejä yksityiskohtia,
enkä kertoisi vaikka pystyisinkin, sillä niin intiimejä ne olivat. Saunan jälkeen päädyimme sinne minne luonto nuoren parin vetää: ruokapöytään. Uuniperunoita meilläkin oli usein, mutta pihviä harvoin, koska ennen EU:ta pihviliha oli tolkuttoman kallista, eikä meillä kummallakaan ollut pääministerin tuloja. Niinpä tyydyimme pelkkiin uunipottuihin. Niiden hauduttaminen kesti tunnin, jona aikana me – en kehtaa sanoa. Tuitti (kuten häntä jo tuolloin tuttavallisesti kutsuin kahden kesken) rakasti yli kaiken valkosipulia, päinvastoin kuin Matti Vanhanen, mutta hänhän onkin keskustalainen. Minulla oli muistilappu, että kun tapaan Tuitin, en saa syödä kahteen päivään muuta kuin valkosipulia. Joskus kyllä kävin hakemassa pari kärkkäriä palanpainikkeeksi. Sitten, eräänä kevättalven päivänä se tapahtui! Menimme naimisiin! Meikä oli tietysti ihan että Mitä!!?? Vitalis soikoon! Mutta niin se vain oli. Nyt sitä on kestänyt 38 vuotta. Emme enää pidä pusseja päässä, sillä olemme jo tottuneet julkisuuteen. Eihän tämä tarina tietysti vedä vertoja yhdeksän kuukautta kestäneelle Susan Kurosen vuosisadan rakkaustarinalle, mutta meikäläisellä on sentään yksi etu Kuroseen verrattuna. Hänestä ei enää koskaan tule pääministerin morsianta, mutta meitsistä saattaa hyvinkin tulla kansanedustajan sulhanen. Jukka Ukkola ***** Kursivoidut kohdat ovat tulevasta kirjastani Kansanedustajan sulhanen, joka ilmestyy, mikäli sitä vastustava nettiadressi ei paisu liian suureksi eikä poliittinen painostus ylivoimaiseksi. Julkaistu Tuulikki
Ukkolan vaalilehdessä 27.2.2007 |