Kolmikanta ja parlamentaarinen demokratia

Parlamentaarinen demokratia joutui jälleen kerran antautumaan etujärjestöjen edessä. Pienet viilaukset yhteistoimintalakiin tosin päättivät hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen riidan, mutta eivät muuttaneet tosiasiaa: eduskunta ei saa käyttää järkeään eikä sydäntään lain käsittelyssä.

Miten on mahdollista, että ulkoparlamentaariset voimat päättävät, mitä parlamentti saa säätää? Onko Suomi demokratia vai korporaatioiden hallitsema banaanivaltio?

Kolmikantaisella valmistelulla on pitkä historia ja kiistattomat tulokset. 1990-luvun lama ja porvarihallitus kuitenkin muuttivat työntekijäjärjestöjen - ja näköjään myös työnantajajärjestön eli EK:n asenteet. Nyt lähdetään siitä, että edes hallitus ei saa puuttua oman esityksensä sisältöön.

Tällainen ajattelutapa ja kolmikannan tulkinta on kansanvallan vastainen. Mitä hyötyä on satavuotisesta yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, jos kolmen kööri kuitenkin päättää lähes kaikesta? Hallituksen ja eduskunnan tulisi myös työ-, eläke- ja sosiaalilainsäädännössäkin ajatella kaikkia kansalaisia, ei vain yhtä rälssiä. 

On tietenkin eduskunnasta kiinni, miten paljon omaa valtaansa se luovuttaa ulkopuolisille. Puolueilla, niin vasemmalla, keskellä kuin oikeallakin, on enemmän tai vähemmän läheisiä suhteita työmarkkinajärjestöihin. Tässä ehkä syy, miksi selvään vallankaappaukseen ei ole haluttu puuttua.

Miten tähän on tultu? 
Vielä 70- ja 80-luvullakaan työmarkkinajärjestöt eivät uhonneet, ettei hallitus ja eduskunta saa kolmikannan sopimuksia muuttaa. Mutta 90-luvun alussa ääni kellossa muuttui. Valtaa piti Esko Ahon porvarihallitus, joka ristiinnaulittiin vappupuheissa 1991, vaikka hallitus ei ollut tehnyt vielä ainuttakaan päätöstä.

Kun Suomi ajautui romahduksen partaalle, Iiro Viinanen juoksi pitkin maita ja mantuja etsimässä rahaa valtion kassaan. Samaan aikaan ay-liike piti tiukasti kiinni eduistaan ja vallastaan. SAK ja Lauri Ihalainen uhkasivat kolme kertaa yleislakolla, ellei Ahon hallitus peru työttömyysturvan heikennysaikeitaan ja noudata ay-liikkeen tahtoa. Oli taivuttava. Muuten maa olisi mennyt kerralla kontalleen.

Kun Paavo Lipposen ykköshallitus tuli valtaan 1995, kuviteltiin maan lopultakin rauhoittuvan. Mutta ei. Kiista työttömyysturvan leikkauksista ja rahasta ajoi Lipposen ja Ihalaisen sellaiseen nokkapokkaan, että SAK uhkasi taas hallitusta yleislakolla. 

Nyt muuttui jo maailma. Kun Lipponen taipui, taittui poliittiselta demokratialta selkäranka. Lipposesta kehkeytyi innokas yhteistoimintamies, kolmikannan vankkumaton tukija. Kolmikannasta tuli Suomen tosiasiallinen perustuslaki. 

Kolmikannassa suurinta ääntä käyttävät vientiteollisuus ja suuryritykset. EK ja SAK eivät pienistä välitä. Ne ajavat vain suurten etuja. Kun byrokraattinen yt-laki ulotetaan 20 työntekijän yrityksiin, kuinka moni pienyrittäjä päättää, ettei laajennakaan yritystään 19 työntekijää suuremmaksi? 

Ilman pieniä ja keskisuuria yrityksiä Suomella menisi huonosti. Yritysten työvoimasta 62 prosenttia on pk-yrityksissä, liikevaihdosta 52 prosenttia. 
Suurten yritysten henkilöstön lisäys on jäänyt reiluun 13 prosenttiin viime vuosikymmenen puolivälistä. Pienet yritykset ovat lisänneet henkilöstöään lähes 50 prosenttia, keskisuuret 35 prosenttia ja mikroyrityksetkin lähes 30 prosenttia. 

Kannattaako eduskunnan purra valtiota ruokkivaa kättä? Kumpi on tärkeämpää, kolmikantaherrojen arvovalta vai uudet työpaikat?

Julkaistu Forum24:ssä 12.12.2006

<<< Takaisin