9.1.2006

Journalismin kunnianpalautus


Suomettumisen aikana oli tabuja, joita ei tiedotusvälineissä julkaistu. Neuvostoliittoa ei voinut arvostella. Heti tuli Kekkoselta myllykirje. Presidentin sairauden eteneminen salattiin, vaikka tiedotusvälineet tiesivät, ettei tuollaisten asioiden pimitys kuulu länsimaiseen journalismiin.

Entä nyt, kun Suomi on normaali länsimaa, EU:n jäsen, jossa journalismi on tiukkaa eikä kansalta salata asioita?

Vielä mitä. Suomettumisen ajan toimittajat ovat pitäneet tärkeimpänä asiana hyviä suhteita päättäjiin. Lähtökohta on ollut se, että suhteilla saa uutisia omaan lehteen. Ja niin monet ovat saaneetkin – mutta haastateltavan ehdoilla.

Meno on mennyt joissakin tapauksissa niin pitkälle, että haastateltavat puuttuvat faktojen lisäksi myös jutun tyyliin. He haluavat hallita haastattelun antamaa kuvaa itsestään.

Jotain on kuitenkin tapahtumassa. Ja on jo tapahtunut. Journalismi tekee paluutaan ainakin tv-journalismiin.

Presidentinvaalikampanja on ollut tiukan journalismin voittokulkua. Kehuja ei oikein voi antaa printtitoimittajille. Journalismin kunnian palautuksen etunenässä ovat kulkeneet tv-journalistit. Ja kaiken lisäksi vielä poliitikkojen hallitseman Ylen journalistit.

TV1:n presidentinvaalitentti tuli melkoisena shokkina sekä ehdokkaille että kansalaisille. Juho-Pekka Rantala ei antanut armoa, vaan ahdisti ehdokkaita aikaisemmista puheista ja teoista. Hän ei sallinut esitelmiä, joilla Tarja Halonen aina nujertaa toimittajan, vaan keskeytti puhetulvan tiukasti. Ja puhui päälle, jos muu ei auttanut.

Varmasti esimerkiksi kokoomuslaisista tuntui kohtuuttomalta, kun Rantala kovisteli Niinistöä valtiontalouden säästöistä ja niiden vaikutuksista. Päätökset tehtiin hallituksessa yhdessä, ja yhdessä niistä pitäisi vastata. Niinistö oli kuitenkin tuohon aikaan valtiovarainministeri, joten kyllä hänen oli kestettävä kovatkin kysymykset. Ja kyllähän Niinistö kesti.

Poliitikot eivät ole viime vuosina tottuneet tiukkaan ja tinkimättömään journalismiin. Kun joku kieltäytyy syömästä päättäjien kanssa samasta purtilosta, nousee häly. Minä nostan maljan Juho-Pekka Rantalalle. Lopultakin Suomessa on toimittaja, joka ei kuvia kumartele. Hän ei mielistele, vaan välittää olennaista tietoa.

Radion puolella taas on kuultu aivan toisenlaista journalismia, velttoa ja mitäänsanomatonta. Toimittajat eivät ehdokastenteissä viitsineet paneutua edes perustehtävään, kysymysten tekoon. Studioon haalittiin Ulkopoliittisen instituutin johtaja Tapani Vaahtoranta tekemään ehdokkaille ulkopolitiikkaa koskevia korrekteja kysymyksiä.

TV-journalismi yllätti toisellakin tavalla. En olisi uskonut, että nimenomaan TV tekee pääehdokkaista profiileita, jotka hätkähdyttävät katsojat suorasukaisuudellaan. Tässäkin asiassa printtijournalismi voisi hävetä ja miettiä, miksi TV hakkaa sen nyt mennen tullen.

Kiistatta A-plussan profiilit olivat yksipuolisia. Äänestäjillä on kuitenkin oikeus tietää ehdokkaistaan myös pimeät puolet. Muumimammat ja mukavat miehet me jo tunnemme. Siitä vaalikoneistot ja ehdokkaat itse ovat pitäneet huolen.

Sanomalehdet ovat kadottaneet otteensa riippumattomaan ja tinkimättömään journalismiin. Ne julkaisevat haastateltavista kilttejä juttuja, jos niissä on edes yksi ”uutinen”, jolla palstatilan käyttöä voi perustella.

Juorulehtiä taas ei oteta todesta, vaikka ne julkaisisivatkin tosiasioita. Niinpä journalismin pelikenttä ja kunnianpalautus on jäänyt televisiolle.

Vaaliaikaan lehdet yleensä saavat kuulla kunniansa, kuinka tätä puoluetta tai poliitikkoa sorsitaan, kun tuo toinen puolue saa enemmän palstatilaa. Tiukan tasapuolinen journalismi tappaa journalismin ja tekee jutuista ja lehdestä tasapaksun pötkylän.

Mutta ilmeisesti muuhun ei enää kyetä. Jokaisesta tilauksesta ja tilaajasta on taisteltava. Tiukka ja kriittinen journalismi saattaisi rokottaa lehden tilauskantaa.


<<< Takaisin